Vuosi 1621, Veden vuodenaika, Epäjärjestyksen viikko, Jääpäivä

Heti aamusta menimme sovitulle paikalle matkavarusteidemme ja viljatynnyreitten kanssa. Meitä oli kahdeksan kaikkiaan: minä, Hahlgrim, Sora, Kentmarl, Soran, Randell, Tortor ja se Bevarani, jonka nimen aina unohdan. Hahlgrimin taaneiksi minut oli valittu keihääksi, Soran miekaksi, Randell kilveksi ja Sora aseenkantajaksi. Velet Bolter ilmaantui kuten oli luvannutkin. Hän on aika hätkähdyttävä näky. Kaapattuaan viljatynnyrit hän ojensi toisen käpälänsä, jolle astuimme, ja matka läpi harmauden alkoi. En tiedä kuinka kauan olimme siinä typerryttävässä tilassa jossa kaikki on vaimeata, mutta saapuessamme takaisin maan pinnalle Kentmarl ilmoitti olevan aamupäivä. Myöhemmin kävi ilmi, että olimme siis matkanneet pari tuntia, sillä emme menettäneet kokonaista vuorokautta.

Alue jonne saavuimme oli kukkulaista. Hieman ilmasta maastoa silmäiltyäni näin, että pohjoisessa ja lännessä kukkulat matalenivat ja idässä ja etelässä jatkuivat. Etelässä jonkin matkan päässä näkyi myös alkeellisen näköinen kylä, josta tuntui hyvältä idealta kysyä neuvoa reitin suhteen... jatkoa seuraa - toivottavasti pian

Vuosi 1620, Pyhä vuodenaika, Onnen viikko, Jumalpäivä, Minä Taistelin, Me voitimme -Päivä

Pyhän ajan riitit olivan sujuneet tähän asti hyvin. Oli jokaisen aika taistella yksin epätoivoisen vahvaa vihollista vastaan. Ja jos jokainen tekisi tehtävänsä, maailma jatkuisi ja mittelössä kuolleet palaisivat takaisin henkiin.

Rituaaliin sisälle päästyäni huomasin olevani maailman reunalla - sen takana tyhjyys ja kaaos, vastassani valtava kaaoksen etana! Kävin taistoon petoa vastaan. Keihääni lensivät uljaasti siihen osuen, mutta kaaottinen olento tuntui kestävän niiden iskut pahemmin kärsimättä. Minuun sen sijaan osui kamalalla tavalla polttavia happamia sylkiklimppejä, joita se syöksi molempien päittensä suista. Vihdoinkin kuitenkin osuin tappavasti keihäälläni ja sen toinen pää räjähti lingoten kaikkiin suuntiin hapanta verta! Pedon tästä vielä kärsiessä en odottanut vaan ryntäsin uuteen hyökkäykseen ja sain niitattua toisen pään kiinni maahan keihäälläni. Oli viimeisen iskun tilaisuus, minulla oli enää yksi heittokeihäs ja puukkoni vyölläni (varsinaisen keihääni varsi oli syöpynyt katki haposta!). Pyrähdin vauhtiin, nousin ilmaan ja heitin keihääni kovalla voimalla kohti maata vasten olevaa päätä. Laskeuduin elukan taakse ja vaikutti siltä, että olin voittanut... kun palasin takaisin klaanini pariin. Silloin tunsin, että myös toverini olivat tehneet osansa, osa kaatuen, osa voittaen vastuksensa. Surustani kuolleitten puolesta huolimatta olin onnellinen, sillä tiesin, että saisin nähdä heidät vielä.

Vuosi 1620, Myrskyn vuodenaika, Liikkeen viikko, Villi päivä

Tänään Hahlgrim saapui päällikön halliin siellä ollessamme. Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä tullessaan kertomaan meille nähneensä näyn. Kun hän oli partioimassa tulalla, alkoi metsä yhtäkkiä aueta hänen edessään ja hän päätyi pyhälle aukiolle, jossa myös Insteridin annettiin aikanaan nähdä enteitä. Hahlgrim kertoi siellä odottaneen häntä sinertävän, suuripäisen vauvan, joka kertoi hänelle että hänen täytyisi matkata jättiläisten kaupunkiin idässä, tulimaassa. Auttamaan tuntemattomia! Ennen kuin vesi loppuisi, maailman uudelleenluomisen jälkeen. Hänen tulisi myös kerätä ympärilleen neljä tuulta ja muita apulaisia. Tämä tulkittiin Jaronilin kanssa siten, että Hahlgrimin olisi matkattava Pavisiin neljän tuulensa kanssa, pyhän ajan jälkeen mutta ennen veden vuodenajan päättymistä. Mukaan piti myös ottaa klaanin siemen, joka kuulemma löytyisi kuolleen suljetusta talosta. Tämän pääteltiin olevan Insteridin mökki.

Hahlgrim lähti hakemaan Joramilta apua mökin tutkimisessa. Hän palasi Kost mukanaan kahden päivän kuluttua ja yhteisvoimin onnistuivatkin löytämään "klaanin siemenen" - sata vuotta sitten kadonneen punaisen tammenterhon, jolla on maagisia voimia! Ihmeteltiin, miten kummassa se oli päätynyt Insteridin mökkiin.

Joidenkin päivien suunnittelun jälkeen keksimme miten saisimme taitettua matkaa nopeammin - olimme nimittäin kuulleet, että matka Pavikseen kestäisi pelkästään Alda Churista 6-7 viikkoa! Ottaisimme yhteyden Velet Bolteriin, Pimeyden ajan hiirijumalaan. Tämä oli tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta osittain onnen ja suurelta osin hyvän suunnittelun turvin Hahlgrim sai sovittua Kissojen Kauhun kanssa lähtevämme Hänen avullaan matkaan Veden vuodenajan ensimmäisenä päivänä. Tämä kuitenkin maksaisi viisi tynnyrillistä viljaa... ja jumalan puheillepääseminen vaati aiemmin maan sisästä otettujen purnukoiden uhraamista.

Vuosi 1620, Myrskyn vuodenaika, Liikkeen viikko, Tuulipäivä, Orlanthin Kaikkein Pyhin päivä

Edellisenä päivänä kellistetyistä dracoliskosta ja jättiläiskoppakuoriaisesta saatiin hienot uhrilahjat Suurelle Jumalallemme Orlanthille. Klaanin miehet lensivät Kero Finille ja liittyivät Orlanthin seurueeseen Karulinoranissa. Myös isäni oli juhlapöydän ääressä. Naiset kertoivat minulle reitistään joka meni osittain maan alta ja kävi Ernaldan Naisten Talon läpi Orlanthin oluthalliin.

Kaikki meni kuten oli suunniteltukin, eivätkä riitit tuntuneet tavallista heikommilta, vaikka ne tehtiinkin toisaalla kuin normaalisti. Tähän saattoivat vaikuttaa myös arvokas uhri ja suuret teot edellisenä päivänä.

Vuosi 1620, Myrskyn vuodenaika, Liikkeen viikko, Savipäivä, Minlisterin Kaikkein Pyhin päivä

Olimme suunnitelleet Hahlgrimin kanssa metsästävämme Orlanthin Ykseyden päivälle jonkin upean elikon uhrattavaksi ja näin antavamme klaanin metsästäjille pitkän nenän. Pyysinkin vanganthit avuksemme ja ponkaisimme aikaisin aamulla matkaan. Ei kauaakaan kun löysimme karhun, jota Hahlgrim sitten heitti salamakeihäällään ja sytytti tuleen! Typerä mies! No, ainakin saimme karhupaistia. Jonkin aikaa siinä mässäiltyämme paikalle saapui Kentmarl, joka yritti saada meitä apuun koppakuoriaisenkaatoon. Muiden auttaminen ei tietenkään sopinut kuvioihimme joten ajoimme hänet tiehensä uhoten saavamme paremman saaliin.

Jonkun aikaa etsittyämme huomasimme metsässä vilahtavan suuren joukon miehiä! Rindebargit varmastikin yrittivät ryöstää maitamme! Lähetin muutaman vanganthin äkkiä kertomaan saapuvasta vaarasta. Minä ja Hahlgrim lähdimme jahtaamaan pirulaisia. Sopivalta etäisyydeltä Hahlgrim heitti heidän keskuuteensa pallosalaman ja minä keihään, mutta emme kumpikaan osuneet. He olivat käsittämättömän nopeita! Jouduimme käyttämään kaikki voimamme edes pysyäksemme heidän kintereillään. Yhytimme poppoon vasta Kuiskauksen tilusten kohdalla, jossa fyrd oli heitä vastassa. Kirotut Rindebargit olivat kuitenkin niin nopeita, että fyrd ei kyennyt nappaamaan heitä. Hahlgrim jäi ohjaamaan miehiä kun minä jatkoin muiden tunkeutujien, jotka lähtivät hakemaan karjaamme, perään. Kuinka röyhkeätä! Tulla kahden tusinan raskaasti aseistetulla joukolla ryöväämään juuri Ykseyden päivän alla! Olin kamalan vihainen ja ryntäsin keihäs tanassa jonknu rindebargisoturin kimppuun. Teräni upposi syvälle hänen lihaansa ja tiesin, että olin tehnyt pahan virheen.

Sora onneksi ryntäsi nuorukaisen apuun ja sai varmaankin hänen henkensä pelastettua. Hän käski myös kimppuuni käyneet muut ryövärit apuunsa. Yhtäkkiä tapahtui jotain outoa - meihin kaikkiin iski kamala päänsärky ja hetken kuluttua näni jotain tuttua. Ilman läpi kiisi aiemminkin näkemämme viiva, ja yhden rindebargisoturin rinnasta tulvahti veriryöppy. Fyrdimme muodosti ympyrän muotoisen kilpimuurin ja yritti epätoivoisesti suojautua näkymättömän nopealta viholliselta. Toisen rindebargin rinta viiltyi auki raa'an näköisesti. Kaappasin Soran syliini ja lensin muurivallin sisään suojaan. Sora alkoi yhtäkkiä huutaa että meidän tulisi päästää Rindebargitkin kilpimuurin sisään! Ennenkuulumatonta! Aiemmin rosvot olivat pysyneet fyrdimme koskemattomissa vahvan liikemagiansa ansiosta, mutta nyt he olivat pulassa ylivoimaisen nopean, tuntemattoman vihollisen käsissä.

Hahlgrim luonnollisesti vastusti papittaren ehdotusta, mutta yhtäkkiä ymmärsimme, kuinka yhdessä meillä oli paljon paremmat mahdollisuudet hankkiutua maanvaivasta eroon, ja kuinka keskinäinen tällaisella suuremman hädän hetkellä olisi typerää. Rindebargit siis pääsivät turvaan. Heidän joukossaan oli Hemrid Silmäänopeampi, jonka Hahlgrim oli tavannut viime reissullamme etelänaapureidemme maille. Oli lievää sekaannusta siitä mitä pitäisi tehdä - päädyttiin kuitenkin siihen, että Hemrid, joka kykeni juuri ja juuri näkemään vihollisemme (toisin kuin kukaan muu meistä!), oli sankarimme ja esitaistelijamme Orlanthin roolissa, Hahlgrim oli hänen Miekkansa, Sora hänen Aseenkantajansa, joku hänen omista miehistään oli Kilven roolissa ja minä olin Keihäs. Omituinen otus hyökkäili ja Hemrid ja Hahlgrim saivat häneen osumia. Vihdoin se jäi keskelle rinkiämme ja kaikki yrittivät osua siihen, mutta huonoin lopputuloksin. Ja ensimmäisten lyöntien jälkeen hirviö katosi näkyvistä. Sora oli vakuuttunut siitä, että se ei ollut varsinaisesti mennyt minnekään. Tällöin Hemrid käytti vahvaa Destorin yhteyttään ja Löi Siihen Joka Ei Ollut Täällä. Ilma hänen miekkansa ympärillä väreili ja hohti sankarvaloa. Hän piti sitä lyönnin jälkeen paikallaan siinä kohdassa, jossa lisko-olento oli seissyt. Jonkin ajan kuluttua kalpaa pitkin alkoi valua kamalaa mustaa mönjää, ja sitten lisko ilmestyi yhtäkkiä takaisin tähän maailmaan lyyhistyen haisevaksi kasaksi jalkojemme juureen.

Vuosi 1620, Myrskyn vuodenaika, Hedelmällisyyden viikko, Tulipäivä

Ollessani partioimassa huomasin ratsastajan ja jalkamiehen lähestyvän Jokikylää Puhtaan Veden Tilusten suunnasta. Lähestyin heitä varovaisesti ja huomasin heidän olevan Sora ja Kentmarl, kaksi vuotta poissa olleet Ernaldan papitar ja yinkinipoitsu. Ajattelin yllättää heidät ja lensin korkealta huomaamattomasti heidän ylleen, josta tervehdin. Kentmarl oli tietenkin täysin pihalla, mutta Sora nokkelana naisena tajusi katsoa melkein heti ylöspäin - istahdinkin sitten hänen taaksensa hevosen selkään. Olipa mukava nähdä hänet pitkästä aikaa! Hän on vahva nainen joka tuntuu tietävän mitä tekee.

Menin kertomaan heidän saapumisestaan ensin Hahlgrimille joka oli partioimassa Faltikuksen kanssa ja sen jälkeen Havorille. Huomasin kun Janerra ryhtyi laittamaan isompaa satsia ruokaa illaksi. Jonkin ajan kuluttua kauan odotettu kaksikko palasikin Hahlgrimin ja Faltikuksen saattamina. Hetken kuulumisten vaihtamisen jälkeen tajusin, että partioon ei ollut jäänyt ketään! Lähdin takaisin ulos.

Jonkin aikaa pohjoisrajaa kierrettyäni huomasin Orlanth Voitokkaan kukkulalla jotain liikettä. Menin hieman parempaan paikkaan tarkkailemaan ja kävi ilmi, että siellä oli meneillään vartionvaihto. Mutta ei mikään jokapäiväinen sellainen! Kukkulalle vyöryi toistakymmentä tusinaa sotilasta, joilla oli komeat pronssipanssarit ja olkatoppaukset ja hyvä muoto. Hetken tilannetta seurattuani palasin päällikön halliin ja kerroin näkemäni ensin Faltikukselle ja sitten Havorille. Yhdessä todettiin, että tapahtumia kukkulalla oli seurattava.

Vartioidessani klaanimme maita huomasin, että pohjoisesta päin oli saapumassa suuri joukko lunarisotilaita. Viitisen tusinaa! Ryntäsin kertomaan tästä päällikölle. Syntyi suuri häslinki ja päätettiin, että fyrd kutsutaan koolle Hrodgarin tiluksille. Ne olivat ensimmäisenä lunareiden reitin varrella, ja suurin osa asetaaneista minut mukaanlukien menivät Havorin ja Soran mukana sinne edeltä. Tämän jälkeen menin tutkimaan, mitä vastassa tarkalleen oli. Minua kuitenkin häiritsi metsissä pyörivät vihollisen tiedustelijat, jotka olivat julmetun taitavia. Vihdoinkin hetken kytättyäni ehdin nähdä yhden heistä - hän oli nainen pukeutuneena linnun sulkiin. Hän kantoi keihästä, jonka kärjessä oli häijyn näköinen koukku. Yhtäkkiä siipiveikko kuitenkin ilmeisesti huomasi jonkun kumppaneistani ja hyppäsi pitkän matkan takaisinpäin, eikä häntä enää näkynyt. Jonkin ajan kuluttua menimme muiden tatouthejen kanssa edemmäs ja saimme selville, että vastassa oli noin neljäkymmentä keihäsmiestä, kaksikymmentä jousimiestä, seitsemän kaapuihin pukeutunutta olemukseltaan Lhankor Mhymäistä henkilöä ja yksi kantotuolissa kannettu ilmeisesti ylimys. Palasimme näine tietoinemme päällikön luo.

Odotettuamme lunareita muutaman vartin he saapuivat metsän läpi Hrodgarin tilusten pohjoispuolella olevalle aukiolle. Heidän järjestyksensä oli hyvä ja jo hieman pelkäsin, mitä kävisi, jos tilanne etenisi taisteluksi. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan heistä erosi saattue, jonka seassa ollut kantotuolissa istunut komentajanainen ilmoitti päälliköllemme että he olivat saapuneet suojelemaan nyt alkavaa tutkimusta joka selvittäisi Vengecairnin seinämillä tapahtuneet oudot sattumat.

Havor ei voinut muuta kuin suostua. Minua kismitti, joudumme elättämään noin monta lunarisotilasta! Omista ruokavarannoistamme! Kirottua! Voisinpa seivästää heistä jokaisen keihäälläni!