kotona
Epäjärjestyksen viikon alku, Maan vuodenaika, vuonna 1620

Maailmani on painajainen ja vain tuskin uskon sen todeksi. En voi tehdä mitään ajattelematta koko ajan Jarenstia ja aina välillä tekisi mieli purskahtaa itkuun. Vein Vanganthin temppeliin ruiskukkia ja tunsin vielä häivähdyksen hänestä ja Ostlanista. Makasin kivien keskellä pitkään katsellen pilviä taivaalla ja itkin, mistään ei tule mitään ja kaikki vain odottavat. Kestää ihan kauhean kauan ja odottamista on ihan mahdotonta kestää. Yendan kanssa puhuminen on helpottanut, hän on yhtä huolissaan Hahlgrimistä kuin minä Jarenstista. Meistä tulee ehkä ystävät, kunnioitan hänen rauhallisuuttaan ja harkittuja mielipiteitään ja hän taas ei pidä minua yhtä omituisena kuin moni muu. Kävin katsomassa sitä otusta, johon työnsin miekkani; se oli kuollut kauhea irvistys kasvoillaan. Nyt kaikki ruumiit on saatu korjattua pois, mutta henki niistä on vielä jäljellä, siksi vietäkin melkein kaiken ajastani mökissäni tai metsässä.

Valmistelin pitkän ja huolellisen riitin henkimaailmaan ja kutsuin Kolatin seitsemää tuulta avukseni matkalle, jonka jumaltasolle tulisin tekemään. Tuulet vastasivat minulle tulevansa avukseni sitten kun oli sen aika. Kaikkeen pitää odottaa 'kunnes on sen aika!' Pian saattaa olla jo liian myöhäistä eikä kukaan tee mitään! Aina välistä olen niin tarpeeksi turhautunut, että keitän juomaa, jota en oikeastaan missään muussa tilanteessa joisi: muutamaksi tunniksi saan unohtaa kaikki viimeisten päivien tapahtumat ja palata johonkin menneisyydessä, joskus hyvään ja joskus huonoon. Viimeksi näin sen, kun Jarenst lupautui lennättämään perustuskiven Jokikylään ja heräämisen jälkeen oli pitkän aikaa hyvä mieli. Mutta juoma sekoittaa nykyhetken ja saa kaiken pois tolaltaan, eikä sitä siksi pitäisi juoda. Olen tehnyt sitä itselleni ihan liikaa.

Charan otin mukaani kävelymatkalle metsään, hän on vielä enemmän poissa tolaltaan kuin minä. Sain hänet hetkeksi unohtamaan kaiken, mutta ei se ole mikään ratkaisu ongelmaan. Kerroin Charalle tapahtumia, koska hän oli ollut yhdessä taloista muiden nuorempien lasten kanssa pois taistelun vilinästä. Kerroin usvasta ja epäkuolleiden armeijasta, ilmassa lentelevistä hirvityksistä ja siitä, miten yksi sellainen oli vienyt Valeran. Chara itki, niin minäkin, ja oikeastaan ensi kerran tunsin olevani lähellä häntä.

Sitten näin Eneriniä ja sitä toista Jarenstin seuraajaa, mutta oikeastaan he muistuttavat liikaa Jarenstin läsnäolosta ja mieluummin olisin ihan omissa oloissani.

Kauheinta on herätä aamulla, kun hetken ajattelee, että ei usvan hyökkäys ollutkaan totta, vaan paha uni, ja että kaikki on kuten aiemminkin. Mutta sille ei mahda mitään, pakko on nousta ylös ja selviytyä. Aluksi näin unissani niitä lentoliskoja, jotka kuljettivat Valeran pois, mutta sitten jatkoin uniyrttien kokeilua voimakkaammilla ja nyt näkemäni unet ovat olleet ihan kestettäviä. Miksei tämä kaikki voisi jo loppua!

---

Kotona
Tulipäivä, Epäjärjestyksen viikko, Maan vuodenaika, vuonna 1620

Toissapäivänä aamulla lähdin päämäärättä vaeltelemaan metsään ja vasta illankoitossa huomasin tulleeni mustalle lammelle. Istuin kivellä, uitin jalkojani vedessä, sade pyyhki kyyneleet poskiltani. Katselin veden mustasta pinnasta heijastuvaa peilikuvaani ja jäin sinne koko yöksi. Katselin tähtiä ja ajelehdin ajattomuudessa, katselin auringon ensi säteitä puiden latvojen yllä. En voinut nukahtaa hetkeksikään.

Isä odotti minua mökkini ovella, silmien alla oli väsymyksestä siniset jäljet. Itkin ja huusin hänelle, etten kestä tätä odottamista enkä tätä epätietoisuutta, en halua taas joutua odottamaan. Mutta hän ei sanonutkaan mitään; sulki vain minut syliinsä ja silitti hiuksiani kunnes itkuni muuttui tukahtuneiksi nyyhkäyksiksi. Sitten hän sanoi painokkaalla ja voimakkaalla äänellään, etten saa jatkaa näin. En saa hukkua epätoivoon, minun pitää olla vahva, näin minusta ei ole mitään hyötyä. On suuret mahdollisuudet että Jarenst ja muut ovat hyvässä kunnossa, loppu on siitä kiinni, miten hyvin me olemme valmistautuneet. Ja hän otti minut mukaansa koko päiväksi, laittoi minut hoitelemaan pieniä askareita, pyysi valmistamaan yrttijuomaa, antoi ratsastaa edessään kuten silloin kun olin pikkutyttö. Yön me nukuimme samassa talossa, ja hetken kaikki oli melkein samoin kuin joskus kauan sitten, kun ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on vielä rakas isäni, jonka kanssa saan asua samassa kylässä, ja joka ymmärtää minua paremmin kuin on mahdollistakaan. Toivon että hän tietää, miten paljon arvostan sitä, että hän osasi tehdä oikein ja auttoi minua näkemään tämän kaiken.

Heti tänään tein itseni hyödylliseksi auttamalla koko päivän haavoittuneiden hoidossa. Illalla puhuin muutaman nuoren miehen kanssa, jotka olivat tulleet tänne palvomaan Vanganthia. Näytin heille temppelin ja kutsuin heidät mökkiini: kerroin kaiken mitä Vanganthista tiesin, sitten jatkoin kertomuksilla taisteluista, joissa Jarenst oli päihittänyt kaikki lentotaidollaan. Aluksi miehet kyräilivät mökkiäni ja heitä pelotti, mutta kurkkuyrtti-kynteli-ukontulikukkateeni ja voitokkaat kertomukseni saivat heidät nopeasti vapautumaan. Sitten he vuorostaan kertoivat omista kylistään, ja loppujen lopuksi meillä oli oikein hauskaa. Pyysin heitä toistekin, mitä oikeastaan hämmästelin itsekin. Yöksi palasin päällikön talolle, en halua enää nukkua yksin. Nyt yritän olla ajattelematta mitään. Melkein onnistun. Ehkä sittenkin selviän.

[Kuva]

---