Jokikylässä
Jääpäivä, Hedelmällisyyden viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Jo varsin pitkään olen silloin tällöin nähnyt erään hätkähdyttävän unen. Viime yönä se palasi taas. Uni on joka kerta samanlainen: herään aamulla yksin mökistäni ja tiedän, että Jarenst on nukkunut vierelläni, mutta että nyt hän on jo lähtenyt. Minulla on vastustamaton halu seurata häntä, mutta en vielä tiedä, missä hän on. Lähden ulos. Kylä nukkuu, heinikossa kimaltelevat kastepisarat ja ainoat äänet kuuluvat paljaiden jalkojeni alle taittuvista korsista. Mitään ajattelematta ja tiedostamatta suuntaan asetaanien harjoituskentälle, jonka toisessa päässä seisoo Jarenst auringonnousua katsellen. Hän ei koskaan huomaa minua, vaan alkaa valmistella tuulien kutsumista avukseen. Vaistomaisesti kohotan käden kaulalleni ja kosketan punotussa nyörissä olevaa pyöreäksi hiottua kiveä. Kivi on hopeinen ja lähes läpikuultava, sama jonka löysin sinä kesänä kun minut initioitiin. En ole sitonut siihen henkeä, mutta unessa tunnen sen sisältä kumpuavan voiman, joka nostaa minut korkealle ilmaan yhtäaikaa Jarenstin kanssa. Koen aina uudelleen sen vapauden tunteen, joka virtaa kaikkialle tuikean ilmavirran saadessa vaatteeni lepattamaan. Juuri silloin Jarenst kääntyy hitaasti ja ottaa minua kädestä kiinni. Uni päättyy aina siihen, kun suuntaamme aurinkoa kohti. En koskaan puhu unesta Jarenstille. Se on liian henkilökohtainen, oikeastaan vain pelkkä toiveajatus, unelma, jonka toivoisin joskus toteutuvan. Aina unen nähtyäni herään myös samanlaisesta onnellisuuden ja vapauden tunteesta, jotka saavat koko päivästä onnistuneen.

Hymyilin Jarenstille, joka oli tullut herättämään minut. Puin päälleni ja söimme jotakin; olimme hirvittävän nälkäisiä nukuttuamme niin pitkään. Sitten ehdotin, että voisimme käyttää tämän ja osan seuraavasta päivästä siihen, että matkaisimme pohjoiseen, poimisimme yrttejä ja juuria vuorilta ja kiertäisimme vielä metsien kautta takaisin kylään. Jarenst vakuutti sen olevan hyvä ajatus ja lähtevänsä mielellään mukaan, mutta huomasin kyllä, että oli jotakin muuta, jota hän olisi mieluummin tehnyt. Siispä ehdotin että mukaamme voisivat tulla myös Hahlgrim ja Yenda, ja siitäkös hänen ilmeensä kirkastui. Innostuneena hän lähti heti puhumaan Hahlgrimille. Itse jatkoin mökilleni keräämään kokoon tarvittavat tavarat.

Jarenstia ei kuitenkaan kuulunut takaisin hyvään toviin, joten kyllästyin, ja läksin itse heitä etsimään. Löysin heidät molemmat rituaalikentältä, Jarenst tarkasti keskittyneenä riitteihinsä ja Hahlgrim sen näköisenä, että hänelle voisi pian puhuakin. Huoahdin ja hetken odottelun jälkeen Hahlgrim nousikin. Sovimme nopeasti, että hän lähtisi ja tulisi valmiina mökilleni heti kun olisi ensin käynyt kysymässä, josko Yenda haluaisi mukaan. Hahlgrim vaikutti melkein innostuneemmalta kuin Jarenst ja olin siten aika tyytyväinen siihen, että hän tulisi myös mukaan. Ainakaan Jarenstille ei tulisi niin tylsää.

Ennen mökille palaamistani yritin etsiä isän, jotta olisin selvittänyt hänelle, mihin lähdemme. Isällä oli kuitenkin taas kiireitä, eikä hän ehtinyt puhua, joten selvitin matkamme äidille. Juttelimme samalla kaikkea muutakin, nyt kun oli tapahtunut niin paljon, etten ollut ehtinyt puhua hänen kanssaan. Nautin keskustelustamme kovasti, nykyään on oikeastaan kovin harmi, ettemme juttele kuin kovin harvoin. Nytkään emme ehtineet vaihtaa kuin pari sanaa, kun minun piti jo lähteä, jotta ehtisimme ajoissa takaisin Tulisijajuhlaan.

Melkein heti palattuani Hahlgrim tuli ja kertoi ettei Yenda pääse riittiensä takia. Lähetin hänet samantien täyttämään juomaleilejä, sillä vaikka tuleva huominen sade viilentäisikin, puhdasta vettä ei pohjoisen metsistä etsimättä löytyisi. Jarenstkin tuli ja pääsimme enemmittä viivytyksittä lähtemään.

Alkumatka sujui aika hitaasti, pysähdyin jatkuvasti keräilemään erilaisia kasveja. Miehet vaihtoivat kovin kiltisti tyhjät keräilykorit täysiin ja odottelivat kärsivällisesti aina, kun halusin jäädä pidemmäksi aikaa poimimaan. Vähän puolenpäivän jälkeen ehdotin pysähdystä ja ruokataukoa, ja vaihteluksi he halusivat käydä metsästämässä jotakin liharuokaa. Sovimme että jäisin siksi aikaa puhdistamaan ja käsittelemään yrttejäni.

Miehet katosivat naureskellen itään ja kumosin keräilykorieni sisällön maahan. Järjestelmällisesti puhdistin kasvit, heitin huonot osat pois ja hienonsin jo valmiiksi muutamat terälehdet. Sitten katselin ympäristöstä ja kokoelmistani sopivia maustekasveja, joilla voisi maustaa riekon tai jäniksen, jonka miehet pyydystäisivät. Mutta taaskaan miehiä ei alkanut kuulua, vaikka olin odotellut jo lähes kaksi tuntia. Sammutin nuotion, jätin tavarat siihen ja lähdin huokaisten etsimään heitä. Jo toinen kertaa samana aamupäivänä.

Katkeilleita oksia ei ollut vaikeaa seurata ja sitten löysinkin jonkun eläimen aiheuttamia verijälkiä. Ihmeen kauas eläin oli viimeisillä voimillaan jaksanut raahautua, sillä jälkien seuraamiseen meni hyvä tovi. Sitten edessäpäin olevasta metsiköstä alkoi kuulua tuttuja ääniä, läähätystä ja ähkimistä kuin miehet tekisivät raskaampaakin työtä, mikä hieman kummastutti minua. Huusin heille ja pian näinkin, mitä he tekivät: vähän jo uupuneen näköisinä mutta silti ryhdikkäinä he pitelivät nopeasti ja karusti puusta tehtyä rekeä, jossa oli verinen hirvi. Kokonainen verinen hirvi. Miehet olisivat varmasti nauraneet hämmästykselleni, elleivät olisi olleet niin tavattoman ylpeitä saaliistaan, etteivät tuntuneet näkevän mitään muuta. Yritin ehdottaa, että järkevämpää olisi heittää syömäkelvottomat osat pois, sillä nyt he eivät varmasti pääsisi takaisin kylään ennen huomista. Mutta se ei tullut kysymykseenkään, eikä myöskään se, että olisin lähtenyt hakemaan apuvoimia kylästä. En kyllä ymmärrä, miten hirven kaatamisen hienoutta vähentää se, jos joku muukin auttaa sen kantamisessa takaisin. Miehet olivat kuitenkin niin jääräpäisiä, että nopeasti huomasin järkipuheen hyödyttömäksi. Kun he eivät selvästikään kaivanneet ketään aherrustaan katselemaan, palasin leiriytymispaikallemme. Miehet olivat jo nyt näyttäneet aika väsähtäneiltä ja rasittuneilta, joten tein erityisen ravitsevista juurista ja mukaan ottamastani kalasta aterian. Valitsin juuri keräämistäni valikoimista parhaiten tarkoitukseen sopivat, joita ei erityisen paljon ollut, ja keitin niistä juomaa, joka ainakin jonkin verran vähentäisi väsymystä ja auttaisi jaksamaan. Sitten keräsin kaiken yhteen koriin ja palasin miesten luo, jotka olivat edenneet jo varsin urhoollisen matkan. Katoin ruoan ja juoman valmiiksi, ja kumpikin vaipui ihan tyytyväisen oloisena maahan lepäämään ja syömään. Kovin kauaa he eivät halunneet levätä, joten sovimmekin leiriytymispaikan seuraavaksi taukopaikaksi, jonne palasinkin edeltä tekemään ruokaa.

Matkassa kesti hyvinkin muutama tunti, jolloin ehdin hyvin täyttää tyhjentyneen vesileilin, käsitellä kaikki yritit ja valmistaa syötävää ja juotavaa miehille. Väsyneinä ja uupuneina he vihdoin saapuivat, ja yritin vielä kerran tuloksetta ehdottaa muita kyläläisiä kantoavuksi. Aloin jo vähän kyllästyä miesten itsepäisyyteen ja taipumattomuuteen, joten päätin jättää heidät omaan rauhaansa ja käydä keräämässä joitakin kasveja lännessä olevasta metsästä, ettei matkasta tulisi ihan hukkareissua minun osaltani. Jätin miehille täyden vesileilin ja ateriasta jäljelle jääneen kalan, sitten lähdin.

Unohdin lievän ärtymykseni miehiin heti kun leiripaikkamme oli jäänyt taakse. Kuljin ääneti metsässä eläimiä seuraillen ja lintuja kuunnellen. Pian tulin metsiin, joista löysin suunnilleen kaiken sen, mitä olin tullut hakemaan. Äidille löysin ukonhattuja, sianpuolukoita ja koiruohoa, sekä muutamia maustekasveja. Kun päivä alkoi hiljalleen vaihtua illaksi, lähdin ripeästi kävelemään eräälle suurelle kivelle, jonka olimme sopineet tapaamispaikaksi.

Miehet eivät olleet vielä ehtineet tapaamispaikallemme, mitä en ihmetellyt lainkaan. Lähdin kävelemään takaisinpäin ja pian heidät löysinkin. Heitä alkoi selvästi väsymys jo painaa, sillä kovin paljon he eivät olleet leiripaikaltamme edenneet. Koska minulta ei veisi kylään kuin muutama tunti eikä tekemistä heidän seurassaan nyt erityisemmin ollut, päätin lähteä edeltä kotiin.

Perille tullessani alkoi olla jo myöhä. Vein tavarani mökkiin ja kävin viemässä äidille keräämäni kasvit. Olisin halunnut puhella vielä Camillen kanssa, mutta en löytänyt häntä. Harmi. Olin toivonut voivani kertoa keräämistäni kasveista ja jutella mausteiden käytöstä. Palasin sitten mökkiini, vaihdoin keräysreissulla katkenneen nahkanyörin uuteen ja kävin sitten nukkumaan toivoen, että miehet olisivat jo takaisin.

---

Jokikylässä
Vesipäivä, Hedelmällisyyden viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Heräsin varhain, ja ensimmäiseksi mieleeni tulivat metsässä rämpivät miehet, jotka varmasti olivat tässä vaiheessa puolikuolleita. Keitin virkistävää, väsymyksen ja unen tunteen poistavaa juomaa, jonka pakkasin nahkapussiini hedelmien, leivän ja täyttävien juurien lisäksi. Sitten olin jo lähdössä, mutta koska ulkona näytti kovin sateiselta, otin kaksi Jarenstin viittaa vielä mukaani.

Pehmeä ja viileä sade alkoi puolimatkassa. Kiiruhdin, jottei kuuma juoma ehtisi jäähtyä.

Miehet olivat urheasti pystyssä, melkein läpimärkinä ja kuraisina maassa nukkumisesta. Molemmat näyttivät kurjilta ja kovin väsyneiltä. En sanonut mitään, nostelin vain aamupalan pussistani ja tarjosin höyryävää juomaa. Sitten otin heidän märät viittansa ja annoin puhtaat tilalle, ja palasin takaisin kylään. En ollut heistä enää huolissani, loppumatkan he pärjäisivät kyllä, eikä matkaa enää ollut kovin pitkälti. Sen sijaan itse tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi. Juttelin hetken Camillen kanssa, mutta sitten hänen piti mennä valmistelemaan riittejään. Kaikilla muilla naisilla oli kauhea kiire ja suurinta osaa miehistä ei näkynyt missään. Olin ainoa, jonka nyt ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Palasin mökkiin ja päätin tehdä jotakin hyödyllistä: paikkasin Jarenstin ja Hahlgrimin viitat, joissa kummassakin oli muutama palkeenkieli metsässä rämpimisestä. Sitten jäin odottelemaan Jarenstin paluuta punomalla ja korjaamalla muitakin vaatteita.

Aamun ollessa jo pitkällä Jarenst saapui, niin väsyneenä että hyvä kun sain riisuttua märät vaatteet hänen päältään ennen kuin hän vaipui laverille. Tarjosin vielä lämmintä juomaa, joka teki mukavan olon ja puudutti vähän sen varalta, että lihakset olisivat aamulla kovin kipeät. Sen juotuaan hän nukahti siinä silmänräpäyksessä, joten jatkoin omia puuhiani ylpeänä sisukkaasta miehestäni.

Koska kaikki muut kylässä olivat niin kiinni omissa touhuissaan ja kun eilinen yrttienkeruureissuni ei kovin hyvin onnistunut, lähdin loppupäiväksi joen alajuoksulle keräämään vesikasveja.

---

Jokikylässä
Savipäivä, Hedelmällisyyden viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Päivä alkoi Tulisijan riitillä. Vaikka tapahtumia olikin paljon, eivät ne olleet erityisen merkityksekkäitä minulle. Osallistuin riitteihin aina kun minua tarvittiin, ja päivä kuluikin lähinnä siihen, vaikka olinkin vain sivuosassa.

Keskipäivän aikaan kuljettuani naistentalon ohi, kuulin sivumennen muutaman naisen juttelevan tulevista heimojuhlista. Viimeksi olin heimojuhlilla kolme vuotta sitten, silloin lähdin sieltä ristiriitaisessa mielialassa. Mutta nyt olisi hyvä taas päästä sinne, olisi hyvä tavata muita samaaneja ja saada uutta tietoa. Varsinkin kun henkiä on niin vaikeaa löytää ja kun nyt olen useasti miettinyt että "tällainen henki olisi hyvä olla olemassa". Joutoajallani listasin näitä henkiä ylös, tosin en varmaankaan ole vielä tarpeeksi voimakas useimpien hankkimiseen.

• Lentämistuuli
• Mielenhallintahenkiä (tunnista valehtelu, käännä mielipide, hallitse mieltä)
• Sokeuttamis/kuurouttamishenki [tämä olisi niin hyvä uhkaavissa tilanteissa!]
• Erilaisia voimakkaita tunnehenkiä: luottamus, kunnioitus, rauhoittuminen, viha/pelko
• Kumoa/vastusta magiaa
• Pökerrytä/aiheuta tajuttomuus/kooma
• Aiheuta aisti/makuharhoja

Illan pidoissa syötiin hirveä, ja huomasi kyllä helposti leveistä virneistä ja omistajan elkeistä, ketkä sen olivat kaataneet. :) Muuten pidot olivat erityisen hyvät, kaikilla oli hauskaa ja ihmiset tanssivat. Jossakin vaiheessa etsin isän ja jäin juttelemaan hänen kanssaan heimokokouksesta. Sopivasti ensin selviteltyäni ja johdatettuani häntä asiaan, pyysin päästä mukaan kokoukseen, mihin hän heti suostuikin. Olin iloinen vaikkakin vieläkin vähän ristiriitaisuuden ja epävarmuuden sekoittamassa tilassa.

---

Jokikylässä
Tuulipäivä, Hedelmällisyyden viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Aamu ei poikennut mitenkään tavallisesta aamusta, mutta olin väärässä kun luulin päivästäkin tulevan tavallisen. Illalla minut kutsuttiin asetaanien kokoukseen, jossa käsiteltiin Sarask-oluthengestä kantautunutta juorua. Isä selosti tilanteen, jonka olin jo kuullut hieman erilaisena naistentalolla: Sarask-oluthenki oli majoittautunut eräille tiluksille ja tarvitsimme nyt keinon häätää hänet pois. Lopulta päädyimme siihen, että minun pitäisi valmistaa kahta juomaa: toista joka estäisi juopumusta ja toista joka lisäisi sitä. Tämä siksi, että joku (luutavasti Valera) yrittäisi juoda Saraskin pöydän alle. En kyllä oikein käsittänyt, että miten tämä auttaisi suunnitelmassa saada Sarask mailtamme, mutta ehkäpä miehillä oli jokin hyvä suunnitelma, jota vain en ollut vielä kuullut.

Lopulta tapahtumat johtivat siihen, että mökkini ympärillä oli kymmenkunta miestä ja naista sammuneena, likaisia tuoppeja ja tallottuja kukkia kaikkialla ja suuresta juomatynnyristä pilkotti jo pohja. En välitä erityisemmin palata siihen, miten tilanteeseen päästiin, mutta lopputulos kuitenkin on se, että onnistuin tekemään aineen, joka estää nesteen sitoutumisen elimistöön, eli käytännössä olutta voi juoda miten paljon haluaa.

Illahkolla Jarenst palasi Burundi mukanaan mökilleni, hymähti ihmiskasalle ja halusi jotakin ainetta, jolla heidät saisi herätettyä. Keitin nopeasti särkyneestä sydämestä ja parista muusta kasvista epämiellyttävän pistävältä haisevan keitoksen, joka sai mökkinikin haisemaan niin pahalta, että aine piti nopeasti sulkea korkilliseen pulloon. Sitten testasin sitä avaamalla korkin ja viemällä sen lähimpänä olevan miehen nenän alle. Muutamassa sekunnissa hän heräsi ja työnsi pullon syrjään irvistäen. Jarenst piti tapaani kuitenkin liian hitaana ja tietämättä aineen vaikutuksista hän pyysi jatkaa työtä, mutta kun annoin pullon hänelle, heittikin hän koko sisällön ihmiskasan päälle. Huudahdin ja yritin estää häntä, mutta liian myöhään: kasan päällimäinen kiljaisi jo korviavihlovasti ja hyppäsi pystyyn alla kiemurtelevien päälle astuen. Ihme ettei kukaan loukkaantunut pahemmin ja kun ihmiset saivat nopeasti huuhdeltua itsensä vedellä, jäi aineestakin vain punoittavaa ihottumaa ja rakkuloita. Jarenstille kyllä saarnasin hieman, että hän voisi ennen tekemistä kertoa aikeensa, kun ei tiedä aineesta mitään. Itse asiassa hän näytti niin suloisen syylliseltä ja vähän säikähtäneeltäkin, että annoin hänelle nopeasti anteeksi.

---

Jokikylässä
Tulipäivä, Hedelmällisyyden viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Lähdimme innostuneina matkaan. Jarenst ja Valera juttelivat koko menomatkan strategiota, jotka puolella korvallakin kuunneltuina vaikuttivat aika hataroilta. Jätin asian kuitenkin siihen, sillä tuskin minua tarvittaisiin enää mihinkään, nyt kun aineetkin olivat valmiina.

Perille tultuamme kaadoin oluttynnyriin juopumusta lisäävän nesteen. Sen lisäksi oli toinenkin tynnyri, peikkoviinaa, jonka Jarenst oli jotenkin ovelasti saanut hankittua. Muut lähtivät iloiten taloon ja jäin yksin ulos. Hetken punnitsin eri vaihtoehtoja, mutta sitten päätin etsiä paikan, josta kukaan ei löytäisi minua ja siirtyä henkitasolle. Jonkin ajan harhailtuani löysinkin ladon, jota ei oltu käytetty aikoihin. Se oli juuri täydellinen tarkotuksiini. Piilouduin vielä heinien taakse siten, että jos joku sattuisi tulemaan paikalle, ei hän löytäisi minua.

Heti henkimaailmaan päästyäni kummastuin lähellä olevia vihamielisiä henkiä: ainakin voimakas hiekkapyörre oli Saraskin ympärillä. Sen lisäksi siinä oli muitakin, mutten saanut niistä selvää. Koska en voinut lähestyä, pysyttelin sopivan matkan päässä tarkkaillen ja henkiä seuraillen.

---