Jonstown
Veden päivä, Illuusion viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Heräsin pimeydestä. Maailma oli sinipunainen. Se leijui ympärilläni kuin aamuöinen usva. Yritin liikkua, mutta se ei antanut. Yritin ymmärtää missä olin, mutta se tukahdutti minut. En käsittänyt, mikä se oli. Yritin päästä irti, mutta ympärilleni kietoutuneet usvakiemurat puristivat kehoani niin, että oli hankala hengittää.

Aloin pelätä. Sininen ja punainen jatkoivat pyörteilyään ympärilläni. Keskitin kaikki voimani pakenemiseen ja usva hieman hälveni ympäriltäni. Kaikkialla muualla ympärilläni se kuitenkin jatkoi sakenemistaan ja pyörteilemistään, eikä enää paennut, vaikka yritin puhaltaa sitä pois kaikin keinoin.

Käperryin kokoon, ajelehdin, mitään ei tapahtunut, pakottava tarve päästä pois hiipi salamyhkäisenä mieleeni. Mitään ei tapahtunut vieläkään. Aloin huutaa, mutta kun huomasin ettei ääntäkään kuulunut, muuttui huuto hysteeriseksi itkuksi, ja suolaiset kyyneleet jäivät harmaina pisaroina ajelehtimaan sinisen ja punaisen sekaan. Alkoi taas pelottaa, paljon pahemmin kuin aikaisemmin. En voinut mitenkään kestää sitä. Mutta ei tarvinnutkaan kestää. Silmänräpäykseksi usva repesi ylhäältä alas ja aukosta ryöpsähti vaaleansinistä usvaa, joka pehmeänä ja turvallisena kietoutui ympärilleni suojaamaan minua. Mukanaan se toi viestin Joramilta, joten vaivuin sen syleilyyn suorastaan rauhallisena.

Mutta heti kun olin saanut tarpeeksi voimia kerättyä, iskin kaikella voimallani siihen kohtaan, josta usva oli revennyt. Mitään ei tapahtunut. Iskin uudelleen ja uudelleen, niin kauan että olin täysin uupunut, ja jäin sitten päämäärättömästi leijumaan sinisen pilven sisään. Minua alkoi taas pelottaa. Ehkä Joram ei saisi minua lainkaan pois ja joutuisin jäämään sinipunaisen usvan vangiksi iättömyydeksi. Yritin vielä rikkoa vankilaani, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Yritin pitää pelkoani kasassa ja saada itseäni vakuuttuneeksi siitä, että pääsisin pian pois, mutta pakokauhu alkoi uudelleen nousta. Kun kohotin katseeni seuratessani pudonnutta harmaata kyyneltä, huomasin valkoisen rauhoittavan valon työntävän muita värejä pois ja ympäröivän minut. Mutta se ei ollut Joram, se oli joku muu. Se rauhoitti minua otteellaan ja alkoi hahmottua valkoisiksi muodoiksi ympärilläni, samalla kun kuulin oman hysteerisen itkuni. Piirteet ja rajat jatkoivat selkeytymistään ja joku kosketti minua olkapäähän ja sulki tuttuun lämpimään syliinsä; se oli Jarenst. Utuista laulua, joka oli jatkunut vaikka kuinka kauan, mutta johon vasta nyt kiinnitin huomiota, kuului jostakin taustalta.

Olin Jonstownissa, kuulin myöhemmin.

Jonstown. Kylän tarinankertojat ja erityisesti Valera olivat kertoneet siitä paljon. Korkeista taloista, joissa ihmiset asuivat toistensa päällä, kaikkialla partioivista Lunareiden sotilaista ja kivisestä tiestä. Siellä missä olin näytti kyllä ihan tavalliselta. Makasin valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä korkeassa valkoisessa huoneessa. Huomasin, että vaatteet päälläni olivat kauttaaltaan mustuneet ja rikkoutuneet, mutten osannut oikein hämmästyä siitä. En osannut hämmästyä siitäkään, että äkkiä Joram alkoi puhua minulle: hän kertoi meidän kaikkien samaanien joutuneen kokemaan saman. Joramin ääneestä kuulsi, että hän tarvitsi apua. Kost ja Dush olivat ehkä vielä sinipunaisen usvan vankeina. Halusin lähteä heti.

Valera toi minulle epämukavat vaatteet ja juuri kun olin vaihtamassa niitä ylleni, pisti Hahlgrim päänsä huoneen oviverhon välistä sisään. Lähdimme kaikki neljä johonkin Valeran mystiseen piilopaikkaan.

Kaupunki oli pelottava. Talot olivat niin korkeita, että ne näyttivät kaatuvan päälle. Kaikkialla oli ihmisiä ihan kauhean paljon, yhtä paljon kuin jos olisi ollut markkinapäivä. Rämisevät kärryt ajoivat ohi ja ihmiset huusivat kauhean lujaa toisilleen. Lunareita kääntyi yhden talon kulman takaa, eikä kukaan kiinnittänyt heihin mitään erityistä huomiota. Kuljimme nopeasti, vaikka olisin halunnut jäädä ihastelemaan kaikkea uutta. Ihmisillä oli niin outoja vaatteita ja jotkut puhuivat ihan käsittämätöntä kieltä. Kiipesimme nahkurin yläkertaan hassuja astuimia pitkin, pieneen huoneeseen jossa oli muutama sänky ja joku Urox istuskelemassa.

Urox esittäytyi Orstanoriksi, kumarsi, ja kertoi päänsärkynsä johdattaneen hänet luokseni. Pian sen jälkeen sain kuulla, että tuuli oli nostanut minut ilmaan ja salama iskenyt minuun ennen tajuttomuuttani. En hämmästynyt enää mistään. Mutta enemmän kuin mitään muuta, halusin jo lähteä Hirven maille. Jo senkin takia, että saisin jotain selvyyttä siitä omituisesta sinipunaisesta maailmasta.

Hermostuneena yritin saada itselleni uusia vaatteita, Jarenstia lähtemään kanssani ja Valeraa hoitamaan meille hevoset, mutta mikään ei hoitunut. Jarenst oli niin uninen, ettei ymmärtänyt puheestani sanaakaan, vaatteita ei kuulunut eikä Valera jaksanut väsymykseltään hoitaa mitään hevosia. Onneksi Orstanor tuli apuun. Hän lupasi lähteä kanssani ja sai Valeran hankkimaan meille ratsut. Pääsimme lähtemään kaupungista aamuyöllä. Ratsastimme koko matkan yhtä kyytiä ja vihdoin aamupäivällä olimme perillä Dronlanin tiluksilla.

---

Dronlanin tiluksilla
Saven päivä, Illuusion viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Heräsin siihen, että Jarenst ravisteli minua. Olin ihan kummissani siitä, miten hän oli jo paikalla, hän kertoi lähteneensä Jonstownista heti, kun oli saanut tietää minun lähteneen. Hupsu. Ei Jarenstin olisi tarvinnut sännätä perääni, kun Orstanor piti minusta ihan hyvää huolta. Hän oli ostanut minulle uudet vaatteetkin, jotka olivat paljon hienommat ja kauniimmat kuin aiemmat. Emme ehtineet puhua kauaa, kun minun piti mennä etsimään Joram.

Hän ei ollut kylässä, mutta vartijat portilla ohjasivat minut oikeaan paikkaan. Joku nainen tunnisti minut heti, ja kysyi, josko olin tullut tapaamaan Kostia. Vastasin vähän takellellen tulleeni oikeastaan tapaamaan Joramia, ja hän ohjasi minut temppeliin.

Kostkin oli siellä, molemmat onneksi hyvissä voimissa. Puhuimme jonkin aikaa ja tulimme siihen tulokseen, että parasta oli lähteä tapaamaan heimoneuvostoa Ketunkoloon.

Ratsastimme takaisin Dronlanin tiluksille, odottelimme kadoksissa olevaa Jarenstia ja lähdimme yölliselle matkalle Ketunkoloon.

---

Ketunkolo
Tuulen päivä, Illuusion viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Herättyämme myöhään puolen päivän aikaan menin Kostin ja Joramin kanssa heimoneuvoston eteen. Monta vakavaa ja huolestuneen näköistä naista ja miestä seisoi korokkeella huoneen perällä. En tuntenut heistä kuin Argrandin. Lähinnä Joram huolehti puhumisesta ja kertoi kaiken salamoista, oudosta usvasta ja siitä, että se ehkä liittyi jotenkin heimokokoukseen. Valerakin kutsuttiin sisään, kun kerroin että hänellä on yhteyksiä vastarintaliike Kreolaan. Heimoneuvosto ei osannut kertoa mitään uutta, kehotti meitä vain yrittää selvittää salamoista mahdollisimman paljon.

Lähdin kokouksesta mietteliäänä. Ensimmäisen kerran olin todella huomannut sen tosiasian, ettei koulutukseni ollut vielä riittävää. Joram oli ehtinyt viimeisellä hetkellä apuun, muuten en ehkä olisi selvinnyt tajuttomuudesta. Ehkä Joram suostuisi vielä päättämään koulutukseni, ainakaan Kost ei sitä enää voisi tehdä. Päädyin puhumaan asiasta hänelle sen jälkeen, kun olin kertonut kokouksen asiat Jarenstille. Joram ei vastannut juuta eikä jaata, mutta lupasi kuitenkin miettiä asiaa. Vaikka Joram suostuisikin, olisi vielä kaksinkertainen ongelma suostutella Jarenst jäämään hirvien maille siksi puoleksi vuodeksi, jonka Joram arveli kuluvan oppimiseeni. Minua jäi vielä kummastuttamaan hänen käyttämä sanamuotonsa 'niiden asioiden opettamiseen, jotka voin sinulle opettaa'.

Menin majatalollemme ja siirryin henkitasolle. Yritin löytää vastauksen sieltä, mutta henget eivät vastanneet mitään. Kun parin tunnin päästä palasin, tultiin minulle kertomaan, että muut olivat jo lähteneet! Harmistuin pahasti, sillä äskenhän Jarenst oli valittanut siitä, että lähden kertomatta hänelle, mutta nyt hän ei voinut odottaa pientä tovia että olisin myös tullut mukaan. Kun aloin keräillä tavaroitani lähteäkseni myös, tuli Orstanor kertomaan jatkavansa nyt omaa matkaansa pohjoiseen. Kiitin häntä avusta ja annoin hänelle puhurituulen kiitokseksi. Oikeastaan olin ihan helpottunut kun hän lähti.

En tiennyt, mihin piti lähteä. Seurasin tietä ja ennen pitkää se palasi joen varteen. Menomatkalla Jarenst oli puhunut joen ylittämisestä, joten päätin ylittää joen. Se oli aika leveä ja virta voimakas. Uimalla ylittäminen olisi aika hankalaa. Kun mietin, muistin nähneeni sopivan ajotukin vähän aikaa sitten. Kävelin taaksepäin, keräsin kaikki tavarani laukkuuni; riisuin myös vaatteeni sinne. Kahlasin ja työnsin tukin veteen, potkaisin rantakivistä vauhtia. Virta tarttui heti tukkiin ja alkoi kuljettaa minua kovaa kyytiä väärään suuntaan. Potkin ja meloin käsilläni, mutta pääsin aika hitaasti eteenpäin. Pari kertaa tukki kiepahti ympäri ja jouduin veden alle. Kaikki tavarani kastuivat, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin. Lopulta pääsin vastarannalle. Olin niin väsynyt, että tein siihen tulen ja kuivasin vaatteeni, sitten painauduin heinien keskelle nukkumaan.

---

Jossakin
Tulen päivä, Illuusion viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Nukuin vähän huonosti ja heräsin väsyneenä. Ruokaa ei ollut ja kaikki yrtit olivat menneet huonoksi. Onneksi kotiin oli kahden-kolmen päivän matka, joten jos kävelisin nopeasti, olisin huomenna puoleltapäivin perillä. Lähdin kävelemään itä-kaakkoon, pysähdyin keskipäivällä syömään joitakin löytämiäni kitkeriä juuria ja jatkoin matkaani. En jaksanutkaan pitää hyvää vauhtia yllä, alkoi väsyttää ja maasto oli hankalaa kulkea. Oli nälkäkin ja tuntui kurjalta. Yön nukuin metsässä puiden suojassa, tällä kertaa vähän paremmin.

---

Jossakin
Villipäivä, Illuusion viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Metsä, jossa olin, alkoi aamulla tuntua vähän oudolta. Aistin jossakin lähellä voimakkaita henkiä. Kuljin niitä kohti ja tulin laajan pellon laitaan, jota monet myyrähenget asuttivat. Yritin puhua niille, mutta ne eivät vastanneet. Ne käyttäytyivät aika vihamielisesti minua kohtaan ja siksi päätinkin kiertää koko pellon. Lähdin pohjoiseen. Hyvän matkaa kuljettuani pelto kääntyi vihdoin itään.

Myöhemmin aamulla ohitin jonkun kylän, mutta en tiedä minkä. En halunnut ihmisten ihmeteltäväksi resuisena ja halusin nopeasti kotiin. En poikennut siellä, vaan hiivin matalana ohi. Kuljin pellon laitaa koko päivän. Matka kulki vähän hitaasti, sillä kaikkialla oli koloja, joita piti välttää ettei nyrjäyttäisi nilkkaansa. Pelto tuntui vähän vihamieliseltä. Söin huonosti joitakin heiniä ja juuria, joita satuin löytämään. Illalla kävin aikaisin nukkumaan pellon laitaan. Paikka oli kuitenkin huono, sillä näin kauheita painajaisia koko yön.

Alkoi vähän ihmetyttää, missä olin. Minun olisi pitänyt tulla jo kotiin, mutta sen sijaan olin jossakin ihan oudossa paikassa. Muistin hämärästi, että olimme matkalla heimokokoukseen ohittaneet myyräpellon, eli kun saisin pellon kierrettyä ja voisin lähteä etelään, olisin pian kotona.

---

Jossakin
Jumalpäivä, Illuusion viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Lähdin kävelemään heti kun heräsin. Ennen puoltapäivää pelto loppui ja kääntyi etelään. Riemastuin kovasti ja paransin vauhtia. Ohitin jonkun kylän taas ja matkasin koko päivän. Illahkolla näin horisontissa tutun korkean vuoren, Orlanth Voitokkaan. Olin kävellyt ihan väärään suuntaan. Ihan liikaa itään. Kävelin väsyneenä yhteen metsään, josta löysin hyviä sieniä ja vähän muuta ruokaa, mikä oli tervetullutta vaihtelua kitkerille juurille.

Aterioinnin lopetettuani luokseni tuli äkkiä Jarenstille antamani henki, jonka olin antanut hänelle siksi, että hän voisi kutsua minut apuun, jos olisin juuri silloin henkimaailmassa. Olikohan Jarenst pulassa? Menin henkimaailmaan ja yritin löytää hänet. En kuitenkaan ymmärtänyt, mikä hätä hänellä oli ja hän oli kauhean kaukana minusta. Palasin takaisin. Sitten päätin yrittää käydä Orlanth Voitokkaan vuorella, kun sinne ei tavallisesti päässyt.

Jo kaukaa huomasin kirkkaan auringon vuoren ympärillä. Se oli voimakas seinämä, joka torjui minut. Jäin kauemmas seurailemaan ja tarkkailemaan sitä, mutta äkkiä se olikin ympärilläni kaikkialla ja hyökkäsi kimppuuni. Se poltti minua ja yritin paeta, mutten onnistunut. Se poltti henkiänikin ja lopulta kun jo tunsin itsekin palavani, tulivat kutsumani pimeyden henget ja kantoivat minut pois, takaisin näkyvään maailmaan. Satoi rankasti, Helerien sade oli alkanut. Makasin kuusen alla koko vartalo tuntuen siltä kuin olisin ollut liekeissä. Ympärilläni leijui palaneen käry, vaatteistani oli taas vain riekaleita jäljellä. Kipu yltyi kun yritin liikkua, joten jäin paikoilleni ja yritin saada unta.

---