Jokikylässä
Saven päivä, Kuoleman viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Päivä valkeni kauniina, ja olin siitä tyytyväinen, sillä epävakaat edelliset päivät olivat estäneet minua lähtemästä keräilemään yrttejä lounaisista metsistä. Vuosi sitten olin löytänyt reilun tunnin kävelymatkan päästä pajupuiden ryteikön läheltä aukion, jonka toisella laidalla kasvoi suuria määriä lemmonmarjoja. Nyt oli jo korkea aika kerätä tuoreita lehtiä ja kukkia ennen kuin ne muuttuvat marjoiksi; kaiken lisäksi varastossa kumpiakaan ei ollut enää kuin muutama. Samalla matkalla on helppoa koukata myös hieman länteen, pienen huomaamattoman lähteen viereen: sen läheltä saattaa löytää huulikukkia. Näin aikaisessa vaiheessa ne tuskin vielä ovat sopivia poimittaviksi, mutta nyt voi jo arvioida, mihin aikaan ne kannattaa kerätä.

Tein Jarenstille aamiaista, sillä olimme yöpyneet samaanimökissäni. Valmistin myös jonkin verran evästä, sillä kesken retkeä sopivien ruokakasvien etsintä hidastaa harmittavan paljon. Koska matka venyisi kuitenkin koko päivän mittaiseksi, täytin suuren juomaleilin puolilleen; täytenä sitä on epämukavaa kantaa, ja pienellä lähteellä saisin sen kuitenkin täytettyä. Sitten suutelin Jarenstia hyvästiksi, ja lähdin keräilykori mukanani vielä kun hän vasta lopetteli aamiaistaan.

Maa yleni ja huomasin kulkeneeni hieman harhaan. Suunnistamiseni liiaksi länteen oli kuitenkin hyvä asia, sillä huomasin pääsiäisliljan jo kukkivan. Vietin hyvän tovin kukkia keräten, ja tarttui matkaani vielä muutama yrttikin, joita olisi mielenkiintoista kokeilla huomiseen ruokaan. Jarenst kyllä suhtautuu aina hieman ennakkoluuloisesti yrttikokeiluihini, joten tavakseni on tullut kertoa uusista yrteistä vasta aterian lopuksi. Tosin tällä kertaa keräämiäni yrttejä olen käyttänyt aikaisemminkin hyvällä menestyksellä, joten en usko siitä suurempia yllätyksiä koituvan.

Aurinko paistoi jo keskitaivaalta, kun pujottelin pajuryteiköstä aukiolle lemmonmarjapensaiden luo. Pensaan kukinnot olivat juuri sopivia poimittaviksi. Kun korini oli puolillaan, lopetin ja istahdin kivelle nauttimaan evästä. Puhdistin saman paikan kuin edelliselläkin kerralla, hain siihen muutamia risuja ja karahkoja, ja pieni tulenhenki sytytti sen minulle. Lämmitin kalan, ja maustoin sitä juuri poimimillani tuoreilla yrteillä. Ihastuin yrttiyhdistelmän raikkauteen, ja Jarenst tulisi varmasti myös pitämään voimakkasta, loppukevään kirpeästä mausta, joka sopi yllättävän hyvin talven jäljiltä suolatun kalan kanssa. Varsinkin kun kala muuten olisi maistunut lähinnä suolalta.

Olin käyttänyt jo liikaa aikaa, joten sammutin huolellisesti nuotion, ja lähdin reippaasti jatkamaan matkaani. Lähde olikin kauempana kuin muistinkaan, ja se hieman tulvi viime päivien sateiden jäljiltä. Huulikukat olivat nousseet vasta vain hieman maanpinnan yläpuolelle, eikä niitä voisi käyttää kuin vasta loppukesästä. Minua melkein harmitti, sillä olen kovin mieltynyt varresta saatavan öljyn polttamisessa leviävään tuoksuun. No, onhan niitä muitakin kasveja, joita voi siihen tarkoitukseen käyttää. Mieleeni muistui elävänä Ferenen minulle niin usein hokema lausahdus, jossa hän kehoitti minua olemaan kiitollinen siitä, mitä maa antaa, ja kokeilemaan rohkeasti sen tarjoilemia kasveja, melkeinpä soveltamaan ja muokkaamaan käyttötarkoitusta valikoimien mukaan. Vielä vuosi sitten niin elävä muisto olisi saanut minut syvästi kaipaamaan häntä, mutta nyt vain lähetin Ernaldalle pinen hiljaisen sanomattoman rukouksen, ja läksin eteenpäin hymy huulilla karehtien.

Takaisin kylään palasin illansuussa, hämärän jo laskeutuessa. Koska Jarenst ei ollut mökissä, arvelin hänen olevan harjoittelemassa, ja varmasti nälkäinen. Sytytin tulen ja laitoin keräämäni kasvit siististi laverille, mutta annoin niiden olla, sillä olin itsekin kovin nälkäinen. Valmistin nopeasti ruokaa, mutta kun Jarenstia ei näkynyt vieläkään, söin jo itse. Kaipa Jarenst tulisi vielä kun ruoka on lämmintä. En halunnut viivytellä, koska kasvien käsittelyssä menisi kuitenkin niin kauan, että työtä riittäisi vielä huomiseksikin.

Juuri kun olin käsitellyt pääsiäisliljat ja ripustin yrttejä katonrajaan kuivumaan, ulkoa kuului tutut askeleet, oviverho heilahti, Jarenst väisti täpärästi katonrajassa kulkevan riman ja jäi hieman mietteliään oloisena katselemaan tekemisiäni, kunnes suukotin häntä tervehdykseksi ja tarjosin tekemääni ruokaa. Lähes samassa hän jo puhkesi puhumaan kahdesta ratsumiehestä, jotka olivat tänään ratsastaneet puolenpäivän aikoihin Jokikylään Hrodgarin tilukselta pohjoisesta, ja tulleet pyytämään samaanin apua toisessa pitkässä talossa olevan räyhähengen häätämiseksi. Kovin tarkkoja yksityiskohtia Jarenst ei osannut kertoa, joten heti hänen syötyään lähdimme klaanihalliin, johon suunnilleen koko kylä olikin kokoontunut. Toivottavasti asia ei ollut äärimmäisen kiireellinen, kun yksi päivä oli jo kulunut vain minua odottaessa.

Vieraat ratsumiehet istuskelivät isäni, Valeran, Hahlgrimin ja muutamien muiden kanssa, ja menin heidän luokseen. Toinen ratsumiehistä, Kallai nimeltään, kertoi tilanteesta. Nyt jo parin päivän ajan oli räyhähenki ajanut kaikki ihmiset pois toisesta pitkästä talosta, ja henki oli myös aiheuttanut paljon tuhoa rikkomalla irtaimistoa ja heittelemällä sitä asukkaita päin. Enää ei kukaan uskaltanut taloon mennä, ja kun muut keinot eivät toimineet, olivat he tulleet pyytämään samaania avuksi. Mies näytti hyvin sellaiselta kuin yleensäkin minulle puhumaan tulevat ihmiset, jotka eivät ole paljon samanismiä kohdanneet elämänsä aikana; hieman epävarmalta ja epäuskoiseltakin, vähän minua peläten, mutta kuitenkin päättäväiseltä viemään oman tehtävänsä loppuun ja siirtämään vastuun eteenpäin. Hymyilin hänelle, ja sovimme näkevämme huomenna aamunkoitossa kylän keskustassa, niin että ehtisimme tiluksille puolen päivän aikaan. Jarenstin lisäksi mukaani tulisivat Hahlgrim ja Valera.

Asiat sovittuamme lähdimme pian Jarenstin kanssa mökkiin, sillä vielä muutama kasvi piti hoitaa nyt samana iltana, ja huomiseksi piti pakata kaikki tarpeellinen mukaan. Huominen huolestutti minua hiukan, räyhähenki saattaisi olla kovin voimakas kun oli ihmiset niin pahanpäiväisesti pelotellut, eikä minulla ollut varsinaisesti mitään sopivaa henkeä, jonka olisin voinut usuttaa sitä vastaan. No, asioita ei kannata puida etukäteen, jos tosiasiota ei vielä tiedä, joten kaiken kuntoon saatuani nukahdin Jarenstin kainaloon raskaasta päivästä uupuneena.

---

Hrodgarin tiluksella
Tuulen päivä, Kuoleman viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Läksimme matkaan jo varhain aamulla hevosin, vaikka Valera ei siitä pitänytkään. Minua hieman huolestutti matkan alkaminen erimielisyyksistä, kun vastusta olisi jo räyhähengessäkin. Ehkä Valerakin oli hermostunut tuntemattomasta hengestä. Menomatka sujui alkuvaikeuksista huolimatta hyvin, ja ehdin rauhoittua sopivaan mielentilaan ennen tiluksille saapumista.

Oli outoa tulla Hrodgarin tiluksille. Unenomaisesti muistin talojen sijainnit: tuollahan olikin vanhan Saraskin talo, ja tuossa se talo, jonka ikkunaluukut oli koristeltu erikoisesti. Oli sellainen tunne kuin olisin palannut takaisin, kuin olisin joskus kauan sitten lähtenyt täältä ja nyt palannut takaisin. Se vähän kummastutti minua, sillä riittien tekeminen Hrodgarin tiluksilla oli melkein jokavuotista. Reilut neljä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi olin nimenomaan samaanina Hrodgariin tullut - tosin silloin ihan toisenlaisella asialla. Olimme tulleet Ferenen kanssa, se oli silloin kun Ferene oli vielä täysin kunnossa, eikä sairaudesta näkynyt mitään merkkejä. Silloin kylässä oli ollut erikoisesti käyttäytyvä lapsi, ja kyläläiset pelkäsivät jonkun pahan hengen asuvan hänessä. Ferene oli antanut minun selvittää asian; hän oli neuvonut kun tarvitsin apua ja ollut tukenani henkitasolla, mutta oli antanut minulle päätyön. Sillä kertaa henki oli helppo voittaa, se oli hyvin sekava ja oli siksi aiheuttanut lapsessa hämmennystä. Kyläläiset olivat olleet avustamme hyvin kiitollisia, ja olimme jääneet heidän kestittävikseen useiksi päiviksi. Nyt kylän tunnelma oli helpottunut, ikäänkuin ongelma olisi ratkennut jo sillä, että saavuin kylään; olinhan jo kerran selvittänyt heidän mahdottomalta näyttäneen ongelmansa. Voitonjuhlinta jo nyt sai kylmät väreet juoksemaan selässäni.

Kallai vei meidät suoraan kylänvanhimman luo, joka vielä kertaalleen selosti tilanteen. Erityisemmin uutta tietoa ei hän osannut kertoa ja opastikin meidät pian hengen asuttamalle talolle. Se ei ollut kovin tarpeellista, sillä aistin jo selvästi hengen aiheuttamat väreet, ja olisin osannut kulkea vaikka silmät ummessa sen luo.

Seisahduin hyvän matkan päähän talosta, joka nyt näytti pahaenteisen autioituneelta, melkein vaanivalta. Muut vaikuttivat kovin innostuneilta sisään menemisestä. Yritin käännyttää heitä odottelemaan siksi aikaa, että olisin tutkinut tilannetta henkimaailmasta käsin, mutta he olivat varmoja siitä, että taloon piti päästä sisälle. No menkööt sitten, ajattelin, kun he eivät selvästikään kuunnelleet minua. Epävarmuuteni kuitenkin kasvoi, sillä huonoimmassa tapauksessa he onnistuisivat suututtamaan hengen, eikä siihen silloin olisi mitään mahdollisuutta saada puhekontaktia. Ainakin tässä vaiheessa puhekontakti saattaisi olla ainoita vaihtoehtoja, sillä henki saattaisi olla paljon minua voimakkaampikin.

Otin esille muutaman kuivatun sienen ja piirsin kehän. Aistin hengen vihamielisyyden jo ennen henkitasolle siirtymistäni, ja tunsin sen voimat varsin suuriksi. Henkitasolle päästyäni yritin luoda puhekontaktin, mutta henki oli valtavan kiihtyneessä tilassa, ja sen huomio oli kiinnittynyt toisaalle. Olin jo ihan varma, että muille oli käynyt jotenkin huonosti, mutta sitten henki tasaantui niin paljon, että kiinnitti huomionsa kutsuihini.

Vähän epävarmana tervehdin henkeä ja puhuttelin sitä, ja se kertoi olevansa Valkoketun klaanista, jotka Telmorit tuhosivat. Hämmästyin kovasti. Eihän kyseessä ollutkaan henki, vaan haamu, joka oli joskus ollut ihminen. Mietin nopeasti, mitä kaikkea tiesinkään Telmoreista, ja sain vielä selville, että se puolusti omia maitaan, joille oli tullut vieraita ihmisiä. Yhteys haamuun oli kuitenkin heikko, ja se katkesi pian. Palasin puoliksi takaisin henkitasolta syvästi huojentuneena siitä, että olin päässyt jo haamun henkilöllisyydestä ja taustoista selville. Yleinen tietämykseni haamuista ei ollut kovin laajaa, mutta oletin niiden olevan varsin samantapaisia kuin henkienkin. Siinä tapauksessa haamu saattaisi olla sidottu johonkin talossa olevaan esineeseen. Asia selviäisi käymällä sisällä talossa, jos haamu minut sinne päästäisi. Kovin selkeä esine ei välttämättä olisi, koska muuthan olivat jo käyneet sisällä, mutteivat olleet huomanneet mitään erikoista. Nyt asia alkoi tuntua jo selkeämmältä ja helpommalta ratkaista, kun olin päässyt pääkohdista selville. Nyt tehtävä sai kasvot, sillä haamu oli niin inhimillinen, että halusin auttaa sitä. Mutta kuinka sitten kertoisin sille nykyisestä ajasta ja saisin sen vakuuttuneeksi vierailla mailla olemisestaan, en tiennyt.

Palattuani huomasin ensimmäiseksi Hahlgrimin, joka oli nousemassa suuren keittopadan alta hieman pöllämystyneen näköisenä. Ensin huolestuin kovasti ja juoksin paikalle auttamaan häntä, mutta suuren padan alla ähkivä Hahlgrim oli niin koominen näky, etten voinut välttää pientä hymyä. Autettuani hänet seisomaan tulivat muutkin luoksemme, ja kerroin heille tapahtumista henkimaailmassa. Jarenst innostui kovasti, niin paljon, ettei malttanut edes selittää ideaansa meille, vaan harppoi suoraa päätä hakemaan suuren sudentaljan, ja se ja keihäs mukanaan asteli hän Valera vanavedessään sisälle taloon.

Henkitasolla huomasin, että haamu alkoi ärsyyntyä tulijoista. Samassa Jarenst kuitenkin alkoi puhua; hän kertoi vuolaasti tappamistaan Telmoreista ja muistakin urotöistään. Vähitellen henki kiinnostui, ja tulkkasin hänen vastauksensa Jarenstille ja Valeralle. Sopivassa kohdassa avasi Valerakin suunsa ja alkoi kertoa jotakin legendaa Telmoreiden joukkotuhosta. Henki kuunteli kiinnostuneena ja nyt niin rauhallisena, että uskaltauduin sisään. Henkimaailmassa muutuin huomaamattomaksi, pelkäksi varjoksi, ja pidin yllä hienoista kontaktia henkeen, jotta se joka hetki tiesi, missä olin. Samalla rauhoittelin sitä pehmeällä hymyllä ja hitailla liikkeillä.

Hetken ympärille katseltuani huomasin erään tavallisen kipon huoneen toisella laidalla. Varovasti kävelin kasan luo ja otin astian käsiini. Sen reunoilla ja pohjassa kulki outoja merkkejä, jotka muistuttivat minua jostakin, jota en juuri sillä hetkellä saanut mieleeni. Nyt kun haamu vielä oli rauhallinen, piti ratkaisu tehdä. Jos rikkoo esineen johon henki on sidottu, pääsee henki joko vapaaksi tai poistuu henkimaailmaan. Mutta nyt kyseessä olikin haamu, enkä oikein tiennyt, mitä seurauksia esineen tuhoamisesta tulisi olemaan. Koska muita varteenotettavia vaihtoehtoja ei ollut, tein nopeasti päätöksen ja viitoin Valeraa ja Jarenstia kauemmas. Valera perääntyikin, mutta Jarenst jäi vielä oven liepeille seisoskelemaan. Astelin epäröimättä sopivan terävän kiven ääreen, kohotin kupin pääni päälle, ja paiskasin sen kovaa alustaa vasten niin, että se lohkesi useaan suureen sirpaleeseen. Hieman säikähtäneenä jäin odottamaan seurauksia.

Henkitasolla valtava suuri pyörre yltyi haamun ympärille sen ulvonnan noustessa yhä korkeammalle ja korkeammalle lähes kuulumattomaksi. Samaan aikaan kaappasi Jarenst minut mukaansa talosta, jossa esineet olivat taas alkaneet lennellä ja tuulipyörre kokoontua. Tunsin haamun pelokkaan hämmennyksen yllättävistä tapahtumista ja sen kiihkeän halun jäädä suojelemaan maataan. Minun kävi sitä kovasti sääliksi, harmitti kun en ollut osannut kääntää sen päätä ja saamaan huomaamaan nykyistä maailmaa. Mutta nyt oli liian myöhäistä katua. Se oli poissa, oli tyhjää ja hiljaista, vain kiihkeät tunteet risteilivät enää ilmassa muille kyläläisille näkymättöminä.

Hieman mietteliäänä haamun kohtalosta ja siitä, miten se oikeastaan oli taloon joutunut, kävelin kylänvanhimman luo ja selostin haamun nyt lähteneen. Yksityiskohdista hän ei välittänyt, mutta leveä hymy palasi hänen kasvoilleen, kun hän kuuli, että nyt kaikki oli taas hyvin. Ympärille kokoontuneet kyläläisetkin ilostuivat, ja äskeisen hiljaisuuden täytti iloinen puheensorina. Hieman empien ihmiset uskaltautuivat taloon katselemaan tuhoja. Me sen sijaan lähdimme kylänvanhimman johdolla klaanihalliin, jossa olikin jo tarjolla juhla-ateria, yhtä hieno kuin silloin neljä vuotta sitten.

En jaksanut juhlia yhtä paljon kuin kaikki muut, olin ollut niin pitkään henkimaailmassa ja varsinkin matkannut sen ja näkyvän maailman välillä. Vielä kun Valera jäi jutustelemaan ja juhlimaan kyläläisten kanssa, vetäydyimme minä ja Jarenst nukkumaan. Vaikken sitä siinä vaiheessa kovin selkeästi tajunnut, oli jokin asia haamussa jäänyt häiritsemään. Juhliessamme oli selvinnyt, että vähän ennen haamun esiintymistä oli tiluksilla käynyt viihdyttäjäseurue. Eihän mikään vielä sanonut, että he olivat hengen aiheuttaneet, mutta se oli ainoa tavallisuudesta poikkeava tapahtuma. Toivottavasti seurueesta ei aiheutuisi enää muuta harmia.

---

Jokikylässä
Tulen päivä, Kuoleman viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Nukuin vähän huonosti. Kukaan ystävistäni ei ollut vielä herännyt, kun nousin Jarenstin viereltä. Oli hiljaista ja levollista. Aamiaiseksi hain vain palasen leipää, sillä eilisen herkuttelun jälkeen ei tehnyt mieli syödä mitään. Kun muut eivät vieläkään osoittaneet heräämisen merkkejä, eikä Jarenstkaan reagoinut otsalle annettuun suukkoon, otin tavarani ja palasin haamun talolle. Nyt se oli hyörinän ja aherruksen kohteena, kyläläiset siivosivat ja korjasivat rikkoutuneita esineitä. Kaikki olivat niin työn touhussa, ettei kukaan kiinnittänyt suurempaa huomiota minuun. Pari tuttua tervehdin, mutta kun ketään läheisempää ei näkynyt, aloin valmistella matkaa henkitasolle. Yhtä tärkeää kuin siivota haamun rikkomat esineet oli puhdistaa sen jäljet henkitasolta, jottei se houkuttelisi muita ei-toivottuja vieraita.

Puhdistin huolellisesti kaikki havaittavat jäljet. Enää ei mikään muistuttanut eilisistä tapahtumista. Itselläni oli kuitenkin kirkas muistikuva hengestä, sen pelonsekaisesta huudosta tapahtuman huomattuaan. Minulla oli melkein huono omatunto siitä, että olin estänyt sitä tekemästä ainoaa asiaa, mikä sille enää oli tärkeää; suojelemasta kotiaan vierailta. Palattuani takaisin näkyvään maailmaan ja hetken aikaa katseltuani kyläläisiä, jotka nyt ahkerasti kunnostivat hyvin huonossa kunnossa olevaa taloaan, tunne kuitenkin haihtui, sillä nythän haamu oli siellä minne se kuuluikin, eikä se olisi mitenkään voinut pärjätä nykyisessä maailmassa.

Koska aikaa kuitenkin oli, päätin nyt samalla kun täällä olin lähteä keräämään pantterikärpässieniä. Sopiva paikka oli vain reilun puolen tunnin kävelyn päässä, kotoa matkaan kestää helposti yli päiväkin. Mutta juuri kun olin lähestymässä metsänrajaa, kuulin takaani huutoja, ja näin käsiään huitovan Valeran juoksevan luokseni. Hieman hengästyneenä hän kysei hermostuneesti, mihin oikein olin matkalla. Hän kertoi että he muut olivat jo heränneet ja halusivat lähteä Puhtaan veden tiluksille kulkemaan viihdyttäjäseurueen perässä. Minusta parempi ajatus olisi ollut lähteä vain suoraan kotiin, sillä tuskin yksi seurue montaa päivää jossain tässä lähistöllä olisi viipynyt. Varsinkin, jos olisi syyllinen haamun aiheuttamiseen. Valera halusi kuitenkin lähteä niin päättäväisesti, että suostuin sitten. Halusin silti käydä keräämässä pantterikärpässieniä mukaani, ja se sopikin muille, sillä ei se tehnyt kuin hetken poikkeaman suorimmasta reitistä.

Matka joutui nopeasti hevosilla, sain sienetkin kerättyä, ja tulimme nopeasti perille. Emme kuitenkaan saaneet tiluksilta oikein mitään uutta lisätietoa, joten päätimme palata kotiin. Valera oli selvästi vähän harmistunut ja olikin koko paluumatkan varsin hiljainen.

Kovin montaa tuntia ei koko matkassa ollut mennyt ja pääsimme kotiin vielä hyvissä ajoin ennen hämärtämistä. Ensin menimme suoraan isän luo kertomaan onnistuneesta matkasta. Pääsin kuitenkin kertomuksessani vasta siihen kohtaan, jossa hajotin kulhon, kun Jaronil keskeytti kiihkeänä puheeni. Innostuksesta silmät välkkyen hän kertoi näkemästään näystä, jossa Rindebargin Fyrd oli kivittänyt häntä aseenaan juuri samalla tavoin kuvioidut astiat. Muut pitivät tätä varmana merkkinä Rindebargin syyllisyydestä ja ryhtyivät heti suunnittelemaan vastaiskua. Minua sen sijaan epäilytti, ei pitäisi vetää johtopäätöksiä liian herkästi. Rindebargit olivat se ilmeisin syyllinen ja varmasti moni tiesi, että me epäilisimme heitä ensimmäiseksi. Mutta syyllinen olisi hyvinkin voinut olla joku ihan toinen samaani, joka oli ensin sitonut haamun astiaan ja välittänyt sen esiintyjäseurueen mukana Hrodgarin tiluksille, ja sitten aiheuttanut Jaronille unen, joka saisi meidät uskomaan Rindebargit syyllisiksi. En kuitenkaan puhunut ajatuksistani muille, sillä he olivat jo päättäneet Hahlgrimin ryöstöretken johtajaksi ja valitsivat muita mukaan lähtijöitä, ja olihan Rindebarg varsin mahdollinen harmien aiheuttaja. Loppuyö kuluikin sitten ryöstöretkeläisten harjoitellessa, suunnitelmien miettimisessä ja sensellaisessa. Minä taas matkasin henkimaailmaan hakemaan yön henkeä ja samalla harmittelin sitä, etten heti edellisen menetettyäni ollut etsinyt uutta. Palattuani takaisin raskaalta matkalta olin niin väsynyt, että nukahdin silmänräpäyksessä lattialla nukkuvan Jarenstin vierelle.

---

Jokikylässä
Villi päivä, Kuoleman viikko, Tulen vuodenaika, vuonna 1620

Heräsin illankoitossa siihen, että Jarenst halusi nousta ylös. Valmistin meille nopeasti ruokaa ja keräsin kaikki ne henget, joita uskoin tarvitsevani. Sitten kokoonnuimme kylän keskukseen, jossa muista lähtijöistä olikin jo suunnilleen puolet. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, vaikka kaikki olivatkin näennäisesti hyvin rauhallisia. Minua ei enää epäilyttänyt retkelle lähteminen, sillä Jarenst oli edellisenä iltana vakuuttanut suojelevansa minua kaikelta ja että oli tärkeää, että minäkin tulisin mukaan.

Hahlgrimin johdolla teimme Vinovan valmistavan riitin ja lähdimme Rindebargin maita kohti. Parin tunnin matkan kuljettuamme aloimme olla niin lähellä, että hidastimme vauhtia, mutta emme kohdanneet yhtäkään partiota ennen Rindebargin kylään pääsyämme. Oli jo varsin hämärää ja kylässä näytti aika hiljaiselta. Hetken strategiasuunnittelun jälkeen Hahlgrim päätti, että minä ja vinga ainoina yönäköisinä lähtisimme ottamaan selvää, miten lehmät parhaiten saataisiin ulos. Samaan aikaan Orlanthin palvoja kutsuisi paikalle kovan sateen, joka vaimentaisi ääniä ja auttaisi meitä hiipimään sen suojissa.

Olin yllättynyt saamastani vastuutehtävästä, olin ajatellut olevani lähinnä vain taustalla koko tehtävän ajan. Hitaasti ja piileskellen lähdimme heti kiertämään kylää muiden jäädessä odottelemaan kukkulan taakse.

Puolen miehen korkuinen muuri kiersi talot, mutta ei olisi järkevää viedä eläimiä pääportista, sillä matkalla eläinsuojasta ulos joutuisi ohittamaan kaksi isoa taloa. Kiersimme siis eläinsuojan taakse ja tulimme siihen tulokseen, että jos lehmät vain jotenkin saataisiin vajasta ulos, voitaisiin muurin purkaa sopiva lehmänmentävä aukko. Suojan ovi oli kuitenkin juuri sellaisessa kulmassa, että jos joku sattuisi lähtemään toisesta talosta tai katsomaan ikkunasta, huomaisi hän heti aikeemme. Ennen paluutamme toisten luokse päätimme vielä tarkistaa suojan pohjapiirrustuksen. Vinga jäi muurille vahtimaan selustaani samalla kun itse ryömin ovelle. Saranat näyttivät siltä, että ne saattaisivat narista, joten en uskaltautunut sisään. Oven ja kynnyksen välissä oli kuitenkin sopiva rako, josta näin vilahduksen lehmien karsinoista. Samassa joku kuitenkin tarttui minuun ja veti vajan taakse: säikähdin kovasti ennen kuin huomasin, että kyseessä olikin vinga. Hän osoitti toisesta talosta ulos tullutta miestä, mutta joka ei onneksi kuitenkaan ollut huomannut meitä. Palasimme muiden luokse.

---