Viime päivien tapahtumat ovat olleet niin käsittämättömiä, etten voi mitenkään vielä ymmärtää sitä kaikkea. Päivät sulautuivat toisiinsa, yöllä ja päivällä ei ollut mitään merkitystä ja siten koko heimokokous tuntuu nyt käsittämättömältä pitkältä ajalta, jolla ei ole mitään tekemistä tämänhetkisen nykyisyyden kanssa.
Tapahtumat alkoivat oikeastaan seuraavana päivänä siitä laskettuna, kun saavuimme kokouspaikalle. Olin ihan kauhean jännittynyt, en varmasti ole ollut miesmuistiin yhtä kauhean jännittynyt. Pelkäsin, mutta samalla minua myös kiehtoi se, että kohta, samana päivänä tai seuraavana, Kost tulisi. Olin täysin varma, että hän tulisi. Ja hän tulikin. Kun näin Hirvien saapuneen, ensimmäinen reaktioni oli pakokauhu. Pois pois äkkiä, en voi kohdata häntä, mitä sanon hänelle, mihin voin mennä. Sokeana otin jonkun korin käsivarrelleni ja hiukset hulmuten juoksin pois, epävarmana aikomuksena 'metsässä keräileminen'. Äkkiä tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin - ei sittenkään, parempi kun itse olen jo valmiiksi henkitasolla ja hän joutuu kohtaamaan minut enkä minä häntä. Yhtä nopeasti kuin olin lähtenytkin käännyin ja juoksin samaaniteltalle takaisin. En halunnut että hän huomaisi ryntäilyäni ja ensimmäiseksi näkisi minut näin poissa tolaltani. Sisälle selvittyäni tuttu nuotiosta kohonnut pehmeän pistävä tuoksu rauhoitti minua niin paljon, että selvisin helposti henkimaailmaan.
Jossain vaiheessa oli minun kuitenkin palattava takaisin. Tietenkin. Päätön säntäilyni ja lisäaika oli kuitenkin saanut minut rauhallisemmaksi ja tunsin nyt voivani kohdata hänet. Fetch oli kertonut suunnilleen matkan puolivälissä Hirvien saapumisesta ja nyt hän ilmoitti Kostin olevan henkimaailmassa. Hitaasti, varovaisesti tunnustellen uskaltauduin takaisin näkyvään maailmaan. Nuotioon oli lisätty puita, se loi väistyviä varjoja seinille ja savutti ankarasti kirpeältä tuoksuvaa harmaata savua. Dushi ja Kost olivat matkalla, mutta Joram istui toisella puolella nuotiota joitakin tavaroitaan keräillen. Hetken kuluttua sain rohkeuteni kerättyä ja tervehdin häntä, vaikka johonkin mieleni perukoille piirtyi monen vuoden takainen kuva pelottavasta ja ankarasta pääsamaanista. Mutta olinkin väärässä. Hänen kanssaan oli suorastaan helppo puhua. Kerroin viimeaikojen tapahtumia ja olin juuri kertomassa Sarask Oluthengen hoitelemisesta kun Kost palasi. Kylmät väreet kulkivat selässäni, mutta olen ylpeä siitä, ettei ilmekään kasvoillani värähtänyt. Joram ei voinut huomata mitään.
Kost käveli luoksemme, kosketti minua olkapäähän ja sai minut värähtämään, tervehdimme ja hän istuutui myöskin kuuntelemaan tarinaani. Tunsin oloni vähän kiusaantuneeksi. Enhän minä ollut mikään tarinankertoja. Joram kutsui minut vielä heidän klaaniinsa syömään. Olin hyvin yllättynyt hänen kunnianosoituksestaan, olin ihan imarreltu. Tietenkin suostuin. Kost oli kutsusta hieman ihmeissään ja hämmästyksissään mutta myös ehkä kiusaantunut. Se ei minua haitannut, tunsin yllättäneeni hänet ja saaneen tilanteen itseni hallintaan. Siksi selviydyin hyvin myös aterioinnista.
Päädyimme lähtemään kahdestaan metsään keräilemään. Minä ja Kost. En oikeastaan halua muistella puhumisiamme tai muita enää. Kaikki oli niin muuttunutta, kaikki oli niin erilaista kuin ennen ja tuntui vaikealta, koska olin jotenkin mahdottomasti kuvitellut tilanteen olevan sama kuin silloin monta vuotta sitten. Kaikki kuitenkin selvisi, ja se on tärkein asia. Nyt ei ole enää niitä leijuvia asioita ja ensi kerralla voin tavata hänet ilman ongelmia. Kostin tapaaminen oli ensimmäinen heimokokouksen merkittävistä tapahtumista.
Toinen tärkeä tapahtuma sattui ihan yllättäen ja odottamatta. Kolmantena päivänä äkkiä teltan oviverho vain heilahti ja lähes kaikkien klaanien päälliköt purkautuivat sisään, näyttäen olevan niin väärässä paikassa kuin mahdollista. Minua melkein huvitti. Mutta sitten Ranulf alkoi kertoa heimokokoukseen saapuvasta Lunarien edustajasta ja pyysi meiltä apua, selittäen että klaanimme olivat auttaneet Gaudyr Pitkämiekkaa ja että olisi ehdottoman tärkeää, ettei hän kuulisi Gaudyristä mitään. Henkeni salpautui. En ollut uskoa tapahtumia. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt, miten rankkoja seuraavista päivistä tulisi.
Siitä lähtien en päiviin nähnyt auringonvaloa. Elin henkimaailmassa, elin sen kaiken sekavuuden ja värien keskellä kolme vuorokautta lähes tauotta, ilman mitään havaintoja teltan ulkopuolisesta elämästä. Maailmani koostui yhdeksästä pitkästä tunnista, jotka joka kerta venyivät ajattomuudeksi ja sen jälkeen lyhyestä hetkestä syöden ja nukkuen. Aika näkyvässä maailmassa unohtui, siitä tuli tapa jonka olemassaoloon ei suuremmin kiinnittänyt huomiota. Vähitellen kaikki alkoi henkimaailmassakin sumentua, enää ei jaksanut tehdä asioita yhtä huolellisesti eikä tarkkaavaisesti. Vaati suuria voimanponnistuksia tehdä mitä vain. Yhden ainoan kerran koko aikana uskaltauduin ulos teltastamme. Aurinko sokaisi minut moneksi toviksi, ja kauan jouduin myös vain istumaan teltan edessä päätäni riiputtaen, kun en kyennyt nousemaan. Halusin löytää Jarenstin. Tuntui siltä etten olisi nähnyt häntä viikkoihin, vaikkei aikaa ollut kulunut korkeintaa kuin kolme päivää. Tai ehkä neljä. Näin hänet kaukaa, mutta hän ei kuullut minua. Olin liian väsynyt edes harmistumaan. Nukahdin siihen auringonpaisteeseen ja taas kun heräsin, tuntui etten ollut ehtinyt nukkua silmäystäkään. Pakko oli kuitenkin jaksaa. Ja oikeastaan henkimaailmassa olo oli paljon helpompaa kuin tavallisessa, kun jos oli tipahtaa, oli vieressä kaksi muuta joiden muodostama tukiverkko nosti pystyyn. Kaikista hienointa oli silloin, kun meitä oli neljä. En ollutkaan enää yksin, vaan käytimme kaikki taitojamme yhdessä niin, etten myöhemmin osannut sanoa, kuka oli tehnyt mitäkin. En osannut edes sanoa, mitä olin itse tehnyt. Aluksi se pelotti, mutta lopulta se oli vain hyvin uskomaton kokemus. Kaipaan yhä enemmän sitä, että olisi joku toinenkin samaani useammin kuin parin vuoden välein. Maailma on niin erilainen sillon, kun on sukeltanut toisen ihmisen mieleen, ja kaikki mitä näkee onkin yhdistelmä omasta ja toisen mielestä. En haluaisi kokea sitä niin kovin harvoin.
Nukuin koko seuraavan päivän. Kun viimein heräsin, oli tuli sammunut ja teltta tyhjä. Seinät olivat savusta harmaat ja katajan haju leijui vielä nuotion ympärillä. Ulkoa kuului pakkaamisen ääniä. Olin vähän harmistunut, kun muut olivat jo lähteneet. Eivät kuitenkaan ihan kaikki. Paikalla leijui uusi henki, suojelushenki. Hymyilin kun kuulin siltä, että Kost oli jättänyt sen.
Kun selvisin vielä kauhean väsyneenä leiripaikallemme ja sain syötyä, halusi Jarenst lähteä heti pois ja veti minut mukanaan. Kävelimme ja lensimme joen rantaan ja vietimme koko illan kahdestaan. Siitä tuli hyvä ilta. Jarenst antoi minulle kauniin terävän miekan sinisessä tupessa ja opetti minut pitämään sitä 'sen näköisesti että tiedän kummasta päästä täytyy pitää kiinni'. Olin kovin onnellinen ja viime päivien raskaat tapahtumat vaipuivat jonnekin mielen syvyyksiin. Olisin halunnut jäädä sinne vielä useammaksikin päiväksi, mutta seuraavana päivänä piti lähteä tavoittamaan Jonstowniin menevä karavaani, jonka kyydissä muut meitä odottaisivat.
\ HAHMOT \ INSTERID \ PÄIVÄKIRJA \ Liike, Tuli
