Hahlgrim ja Kehto

Hyvä ei ollut silloin ottaa yöllistään Hahlgrimin kirveen alla.

Ja Orlanth puhui hänelle: "Pelastaaksesi klaanisi tuholta ja itsesi murtumiselta tulee sinun matkata kauas itään, jättiläisten kaupunkiin, jossa muukalaiset tarvitsevat apuasi. Kerää ympärillesi Neljä Tuulta, niin kuin jumalat ovat määränneet ja ota mukaan klaanisi siemen."

Niin keräsi Hahlgrim ympärilleen Neljä Tuulta, ja lähti matkaan. Kilvekseen, suojaamaan vihollisen vasamilta hän otti uskollisen Randelin, joka oli aina aikaisemminkin seurannut herraansa sotaan. Keihääkseen hän otti ystävänsä Enerinin, joka liikkui kuin tuuli ja jonka kieli oli terävä kuin keihäänkärki. Miekakseen hän otti vakaan Humaktin, Soranin, joka nuoresta iästään huolimatta jo tunnettiin kunniastaan. Tukea hänelle soi Sora, vanha kumppani kapinan ajoilta, mahtava nainen kenen tahansa takana seistessään, jonka kuiskauksia huhuttiin kuunneltavan Ketunkolossa asti.

Hahlgrim kutsui esiin Velet Bolterin, Pimeyden Ajan Hiirijumalan, joka oli hänelle velkaa. Hiirijumala kunnioitti lupaustaan ja kuljetti Hahlgrimin aina Kehdolle asti, missä hänen Kohtalonsa odotti.

Kehto itsessään oli uskomaton näky. Viisitoista miestä korkea ja kymmenen miestä leveä, pitkä kuin Vingan keihäänheitto. Pala vanhaa, puhdasta maailmaa paikassa joka oli Vanhan Ajan kokonaan unohtanut.

Hahlgrim astui kehtoon, silmäili sen hohtoa, ja virkkoi: "Vaikka olemmekin vieraalla maalla, on tämän kehdon kauneus silti koskettanut minua. Jos kohtaloni on kaatua tämän ihmeen puolustuksessa, matkaan Orlanthin saliin tyytyväisenä soturina"

Hahlgrim auttoi Kehtoa moneen otteeseen. Paviksessa Kehto oli suurissa vaikeuksissa, kunnes Hahlgrim nostatti suuren myrskyn, joka kiidätti sen taas matkaansa. Harppuunan taistelussa Hahlgrim pelasti Kehdon nostattamalla suurilla voimillaan Kehtoon suojaavat seinät elävästä puusta ja katkaisemalla kaikki kolme mahtavaa harppuunaa, jotka kehtoon ammuttiin. Kerrotaan, että yhden katkenneen harppuunan päällä seistessään häneen kohdistettiin koko Auringon Kreivikunnan jouset, mutta että hänen välähtelevä miekkansa tiputti kaikki häntä kohti ammutut nuolet ilmasta. Kun ryövärit uhkasivat kehtoa Vanhan Raunion sillalla, mursi Hahlgrimin salama koko sillan niin, että hyökkääjät putosivat kuolemaansa.

Viimeinen suuri taistelu Kehdon kohtalosta käytiin Corflun kaupunkipahasen ulkopuolella, joen suistoalueella, jonne koko Lunarimperiumin mahti oli kerääntynyt Kehtoa pysäyttämään. Rivi rivin perään siististi järjestäytyneitä sotilaita seisoi joen kummallakin rannalla ja Corflun vartija, monikymmenmetrinen kivipatsas oli valjastettu pysäyttämään kehtoa. Hahlgrim ei heitä peljännyt. Hän oli tehnyt kaikki tarvittavat riitit, hän oli jumalansa asettamalla tehtävällä, mikään ei häntä pysäyttäisi. Kun Kehto aamunkoitteessa lipui taisteluun, saatettiin Kehdon kannella nähdä nousevaa aurinkoakin voimakkaampi hohde, sankarivalossaan kylpevä mies, läpipääsemätön este, joka seisoi kaikkien tiellä, jotka kehdon kannelle mielivät. Hänen miekkansa hohti mustaa kuolemaa, kirveensä säkenöi salamaa.

Niin alkoi taistelu. Osasto osaston perään miehiä kipusi kannelle, vain kohdatakseen suuren sankarin salamaa räiskyvän kirveen, joka nopeasti toimitti heidät tuonelaan tai laidan yli. Hirveä oli hyökkääjän mieshukka ja niinpä he päättivät lähettää sankarin kimppuun vertaisensa, mahtavalla wyvernillä ratsastavan Kreivi Julanin ja hänen Koodinvartijansa. Urhot syöksähtivät taistoon ja Kehdon kannella räiskyivät magia ja mahti puolin ja toisin. Julanin eläinkumppani ei kestänyt Hahlgrimin kirveen mahtia, Hahlgrim taas joutui perääntymään Julanin Kehdon haavoittumatonta pintaakin leikkaavan iskun edeltä. Monta kertaa vaihtoivat sankarit iskuja ja tilanne näytti jo välillä huonolta Orlanthin uskotun kannalta, varsinkin silloin kun petolliset Shepelkirtin joukot eivät olisi halunneet antaa Sankarten Taistelun sujua häiriöttä. Mutta niin vahva oli Hahlgrim uskossaan, että hänen Esi-Isänsä ilmestyivät Klaanin Siemenestä taistelukentälle ja löivät maahan kaikki, jotka julkesivat häiritä sankarien mittelöä.

Silloin joutui Kreivi Julan alakynteen ja yritti hänkin heti turvautua petokseen. Hän veti esiin Mustan Tikarin, jonka terä oli kyllästetty katalimmalla myrkyllä, minkä ylämaailma tuntee, ja iski sillä Hahlgrimia kylkeen. Hahlgrimilla oli kuitenkin Maan tuki, eikä mikään myrkky kestä Ernaldan parantavan syleilyn edessä. Hurjasti karjaisten iski Hahlgrim viimeisen iskun, joka erotti pelkurimaisen Punaisen Kuun kätyrin pään hänen muusta ruumiistaan.

Yhä petoksesta hurjistuneena poimi Hahlgrim vielä jättimäisen harppuunan ja hänen heittonsa halkaisi Corflun vartijapatsaan siinä samassa kahtia. Niin sai Kehto matkata vapaasti omaan Kohtaloonsa Alamaailmassa.