Vuoden 1620 kuolemattomien Lonadanien hyökkäys

Minä olen Leikan Ahkera, Vakaan ja Vankan Punaisen Tammen klaanin kestitaani. En ole skaldi, eivätkä tuulet kanna sanojani niin kuin ne kantoivat sankarillisen Valeran laulua tuona yönä, jolloin hän hävisi, mustana yönä, jolloin myös vakaa lainpuhujamme Jaronil hävisi yön kaikensyövään sumuun.

Elmal oli ollut meille antelias tuona kesänä. Vasta aivan äskettäin oli Soihdunkantaja antanut tilaa kilpakosijansa paljon kaivatulle Suursateelle. Nytkin hän aloitti matkansa tapaamaan Myrskyn Äitiä, Ernaldan Siunauksen ensimmäisen päivän koittaessa. Näkymä Punaisen Tammen klaanissa oli kuitenkin täynnä surua ja sekavuutta.

Tuolla näen vahvat asetaanit kokoamassa ruumiita poltettavaksi, kokoamassa iljettäviä epäkuolleita ja hirviöiden raatoja kokkoon. Yli kuusikymmentä ruumista ja olentoa minä lasken, osa pelkkää nahkaa luiden päällä, puolimätäneviä hirvityksiä. Samalla näen kylän naiset, alakuloisina ja itkuisina, viemässä miehiään ja poikiaan naistentaloon viimeisiä riittejä varten. Hetken ilon silmille suovat ne kaikki, jotka selvisivät, ne, joiden haavoja naiset sitovat, joiden veri vielä jaksaa virrata. Myrskyherran tuulet kuljettavat Helerin lapsia nopeasti taivaalla kuin kunnianosoituksena taistelijoimme, mutta kylän yllä roikkuvaa varjoa eivät nekään voi tänään puhaltaa pois. Tietäjämme olemme menettäneet, Lentoherramme, kauniin Lauluäänemme.

Niin, minä kuulen vielä Rigsdalin torven soivan, soivan edellisenä yönä, herättävän kylän urhot unestaan. Uudestaan, vielä kolmannen ja neljännenkin kerran torven ääni tunkee läpi jokaisen jo täydessä hälinässä olevan talon. Ulos kotitulen lämmöstä ryntäävät miehet ja naiset, taistelijat ja jumalten vannotut, kohtaamaan vihollisen. Kylän keskellä itse Punainen Tammi luo hehkuaan mustaakin mustempaan yöhön klaanin uhoa ja taistelutahtoa. Pimeys, joka yleensä on ystävämme, käy tänä yönä meitä vastaan ja uhkaa tukahduttaa Seitsemänne Tuulemme, murtaa elämänhenkäyksemme. Mutta ei meidän Wyrdimme ole kokonaan tuhoutua tänä yönä, eikä ilman taistelua. Katso, Estavos ja Tammi yhdistävät Rigsdalin suomat voimansa ja hetken ajan kirkkaiden tähtien valo puhkoo ympäröivää pimeyttä. Se ei kuitenkaan väisty, vaan paljastaa todelliset kasvonsa.

Tummansävyinen usva ympäröi kylämme joka puolelta, ja sen sisällä liikehtivät pahaenteiset varjot. Hetken on täysin hiljaista. Kukaan ei puhu, karja ei ääntele, linnut eivät laula eivätkä alynxit kehrää. Hiljaisuus murtuu, kun porteilta kuuluu kutsu: Hirviöitä! Demoneita, joita ei Pitkäpartakaan ole aikaisemmi nähnyt. Puolen miehen korkuisia hirvityksiä, puolet koosta teräviä kynsiä. Kimppuumme ne käyvät, tukkimuuriamme alkavat silputa, tahtovat pakottaa taistelijamme muurien ulkopuolelle ja murtaa puolustuksemme. Ja mitä muuta, puolentoista miehen mittaisia kuvatuksia, käsien tilalla voimakkaiden lihaksien kannattelemat kovettumat, varmasti yökansan nuijien veroiset nuijat ja murskaajat.

Kimppuumme ne käyvät, silppuajat, mutta monimiekalle ja urheille taaneillemme niistä ei ole vastusta. Muuri vavahtelee, vaan ei hajoa. Mutta lisää niitä tulee, sumusta ne hyökkäävät, kimppuun pomppaavat, isommat käyvät kaivamaan, häviävät maan alle. Vieläkään eivät soturimme hellitä. Väsyneet taanit suojaavat haavoittuneita, eivät näe, yksi murtaa muurin. Sinitukka, shamaani, häiritsee magiallaan, antaa aikaa sotureille. Etenevä kynsi pysähtyy. Mutta muualla, toisella puolella porttia, näen maan liikkuvan, kuopan avautuvan. Vaan taas on shamaanimme hyökkääjän kimpussa, kirvelevä Myrskyhärän viha ajaa olion takaisin käytäväänsä.

Vaan muutakin näen sumussa. Kalman hajun tunnen leijumassa. Kuolemaan asti kirottu Lonadanin klaani, tyhjäkatseiset hiljaiset soturit, orjuudestaan pimeyden takaa hyökkäävät, muurin aukoista sisään valuvat. Silmät vailla toivoa, liha vailla lämpöä, mieli vailla tahtoa, ruumis matkalla antamaan aseilla muille päätöksen, jota itse on jäänyt vaille. Urheasti fyrd taistelee, mutta muurit eivät kestä. Tammen luo käy käsky, päällikön talolle vie perääntymisohje. Yhä urheasti taistelee fyrd, suojelee naisia ja pappeja. Maagien oikeudenmukainen tuuli tuivertaa vasten vihollisiamme ja Monimiekka pyörii kuin itse Daylanus olisi laskeutunut niittämään Myrskyheimon vihollsia.

Vielä on sumulla yllätyksiä varallemme. Ilmasta ne tulevat, samanlaisia hirvityksiä, nopeasti yllämme. Ostlan ja Jarenst, Enerin ja Torvald, Vanganthin voimakkaat tuulemme niitä vastaan käyvät, ilmasta pudottavat.

Mutta sitten, juuri kun taistelu on kääntymässä eduksemme, lentää yön läpi nopeasti suuri varjo. Vasta aivan liian myöhään tajuamme, mitä on tapahtunut. Ensimmäisenä huomaamme suuren rysähdyksen, kun toinen suurta peikkoa kannatelleista rysähtää klaanihallin päätyyn Tuulikeihään terä vatsassaan. Vasta sitten, huomaamme, Jaronilin maagiset sanat eivät enää sada Orlanthin vihaa epäkuolleen hyökkääjän päälle. Jarenst, Ostlan ja Hahlgrim, nuo urhot, Yösoturin ja hänen toisen ratsunsa perässä. Hahlgrim, aina tarkkana heitossaan ja taas kirkaisee lentävä hirviö kylämme yllä. Muurin taakse se kuitenkin häviää, kaartaa kuolintuskissaan sumun syliin. Perään lentävät urhomme, saagojemme muistajaa hakemaan. Kahta voimakkaammin taistelee fyrdimme, piirityksen haluavat murtaa.

Vaan sitten loppuu Skaldimme klaanihallin katolta hoilaama hymni. Sieltä hän huutaa, katolta, sinnekin hyökkäävät hänen kimppuunsa. Vikkelä nainen kuitenkin, ei ollenkaan avuton, pääsee alas omin voimin, kohta on jo keskellä vihollisen, terävänä viuhuvalla terällään katkoo kalmasotureiden päitä. Vaan käy huonosti urhean laulajan, saa päälleen koko kuoleman armeijan, kaikki hiljaiset soturit, kääntävät taistelijoillemme selkänsä, lähtevät Äänemme perään. Pakenee, muttei löydä tietä. Maahan kylmät kädet painavat Valeran, pitävät paikallaan. Vaan luokse rientää Argrand, niittää sotureiden heinikkoa. Liian myöhään. Juuri viimeisiä iskee, kun taivaalta tulee noutaja, hirviökaksikko, poimii ylös Valeran, neljä vihollista raajoissaan. Urheasti taistelee vielä nainen, vihollisensa kahtia hän sahaa. Yhden lentäjän varassa roikkuu, Valera, kolme ruhoa ja puolikas. Ei kestä tuollaista pedon vahvat siivetkään, vaan alas kaartaa. Juuri välttää aidan Valera, kaksi kuollutta siihen jää. Sumuun katoaa hänkin. Voiton hetki, Argrand ja taanit, mutta samalla suurin mahdollinen häviö. Poissa ovat Jarenst ja Hahlgrim, Ostlan ja Jaronil, poissa on skaldimme, emme kuule laulua selviytymisestämme.